MOKOMA.COM

Löylykauha kainaloon ja nenä kohti menosuuntaa. Näinhän se menee, Jyväskylä ja löylykauha on tätänykyä yhtä erottamaton parivaljakko kuin vaikkapa Auvo ja Kultsi. Taannoinen löylykauhahassuttelu jyväskyläläisessä ravitsemusliikkeessä alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Ainakin meidän mielestä sillä muilta ei olla edes kyselty. Omalla tavallaan tämä kertoo myös Mokoma-orkesterin “hurjuuden” tasosta. Eli kokolailla poikamaista puuhastelua, jos vertaa vaikka Mötley Crüen “Dirt” -kirjassa kerrottuihin aktiviteetteihin. Mut kyl myö viel joku päivä! Vähän vielä treenataan…

Jyväskylässä oli kylmä. Lutakossa oli kylmä. Talvella on joskus kylmää. (Eikö Iron Cross keikkaillut talvisin, vai mitähäh??? Too hot to rock, jepjep..) Juuri vaihdetut rumpukalvot yhdistettynä tähän helvetilliseen kylmyyteen aiheuttivat rumpujen lähes täydellisen soimattomuuden. Opettele tässä nyt sitten vielä vanhoilla päivillä rumpuja virittämään. Mie en ala. Vähän lohtua toi Viikate kollega Simeonin tunnustus, että ei hänkään taida rumpujenvirityksen kaikkia saloja. Mehän voitaisiin perustaa sellainen viritystaidottomien rumpalien turvakoti tai joku vitin iltapäiväkerho. Siellä rumpalit voisivat purkaa pettymyksen tunteitaan ja kerrata kaikkia epäonnistuneita viritysyrityksiään. Lopuksi kuivattaisiin kyyneleet samaan nenäliinaan ja halattaisiin tavattoman hellästi ja pitkään. “Kyllä se siitä, kapulaa pystyyn ja uutta kalvoa koukkuun” -toivotuksen kaikuessa tinnityksen runtelemissa korvissamme, lähtisimme kohti omia rumpupallejamme. Ilmoittautumisia otetaan saunavastaan.

Vitit vireestä. Kun koittaa aika rokata, silloin rokataan oli vire mikä hyvänsä. Äijien ja soitinten vire oli vahvaa perustasoa. Ei tarjottu ultimaattista rock’n roll räjähdystä, mutta ei se nyt ihan paskakaan veto ollut. Muutama uusi biisi sai ensiesityksensä suurelle yleisölle ja kai siellä lavalla jotain muutakin tapahtui, mie en vaan muista. “Takatalvi” omistettiin keikkamyyjä Toko-toko-toko-toko-toko-tokolalle, jolle kuuluu kiitos myös yösijasta & aamupalasta, eli tattis vaan!

Keikan jälkeen orkesterin ‘kikkeliskokkelis kainalopieru -osasto’ tutustui innostuneena takahuonetarjoiluun ja Jyväskylän yön tarjoamiin iloittelumahdollisuuksiin. Pienen pettymyksen aiheutti allekirjoittaneen & kitaristiroudari Santun järjestämien keski-aikaisten turnajaisten vähäinen kansansuosio. Tarkoituksena oli napata valtava palmu (terveisiä Adelle!) kainaloon ikäänkuin peitseksi, hypätä kaverin reppuselkään, kiihdyttää “ratsu” hurjaan laukkaan ja kohdata samoin varustautunut parivaljakko yökerhon käytävällä. Toinen orkesterimme kitarasankareista piti ajatusta hyvänä, mutta ilmoitti kuitenkin jättävänsä turnajaiset väliin, koska ei haluaisi millään viettää yötään putkassa. Ei väkisin.

Olen muistavinani, että Kärkkäisen Hessu tokaisi nuorempana hurjapäänä jossain Rumban Slumgudgeon haastattelussa tyyliin: ” Napakka ydinisku olisi parasta mitä Imatralle voi tapahtua.” Paljon on Imatrankoskessa vettä virrannut tämän “sammakon” jälkeen ja paikallisten lynkkaus mielialakin on huhupuheiden perusteella hiukkasen laantunut. Hessu iskujoukkoineen suuntasi Imatralle siis suhteellisen turvallisin mielin. Ainahan Imatralle meno pikkasen pelottaa ja pitääkin pelottaa. Kuten viinaa voi juoda ja pitääkin juoda, jos Nykäsen Mattia on uskominen ja onhan se.

Imatran Prince eli M.T. Aaltonen salskeine apumiehineen piti huolta siitä, että soittajilla oli kivaa ainakin lavalla. Eli saundi oli ns. kohillaan. Baarin henkilökunta vastaavasti piti huolta siitä, että bändin pojilla ei ollut ainakaan liian kivaa roudaamalla takahuoneeseen korin limonaatia, kun poijjaat “janoansa” kilpaa valittelemaan ryhtyivät. Ei vais. Esimerkillistä huolenpitoa edesvastuuttomista soittajan hulttioista sanon mie.

Itse lava-akti oli kaiketi hyvä. Siihen nähden ainakin, että takana oli jonkinmoinen treenitauko, (osalla) helvetillinen työviikko ja hanurin halstrausta autossa istumisen muodossa. Vanhojen ikivihreiden kyytipojaksi ujutettiin uusia viisuja ja kyllähän ne penteleet kulkivat kuin kirjahylly hangessa konsanaan(…ihan vitin ontuva vertaus). Jäi hyvä fiilis. Jos ei muille, niin edes itselle. Siihen sitä kai tällä toiminnalla tähdätään.

Noiden Imatran tunnefiilareiden voimalla treenattiin sitten kolme päivää uutterasti kuin nuoret puumat ikään. Uutta matskua on siis ihan vitisti, se on ihan vitin hyvää, sitä pitäisi päästä studioon ikuistamaan ja vähän vitin äkkiä.

Hevin soittaminen on mystistä puuhaa. Joskus homma lähtee liitoon ihan omalla painollaan, toisinaan toiminta on vähemmän lennokasta vaikka kuinka punnertaisi. Soittajan kokemus vinkkelistä tämä keikka kuului selkeästi jälkimmäiseen kastiin. Missään ei sinänsä ollut mitään vikaa/valittamista, mutta jostain syystä suuren urheilujuhlan tuntu loisti poissaolollaan. Ehkä syy oli leppoisan kesäillan aiheuttaman epätavallisen hyvän olon tunteen tai sitten Tavastialla kiskotun “rekkamies-kingsize” kokoluokan aterian. Mene ja tiedä….

Encorena vedetty tuleva megalekahitti “Takatalvi” aiheutti perin positiivisesti varautuneita reaktioita. Vanhat äijät kiskoivat ( ja tulevat kiskomaan, lempo soikoon!) thrash-metallia suomeksi ja vieläpä ihan tosissaan. Niin tosissaan kun heviä nyt voi soittaa…

Yön pimeinä tunteina osa Mokomasta ja Semifinalin Suurvisiiri Pätkä siirtyivät Kallioon kuuntelemaan Anthraxin kerrassaan loistavaa Among the Livingiä ja keskustelemaan ihmisen henkisestä kasvusta. Se oli immeiset kerrassaan nerokasta puuhaa! Usotteko?

Alku ei luvannut hyvää. Kaikki mahdollinen, mikä nyt ylipäätään voi mennä pieleen ennen keikkaa, meni jotakuinkin pieleen. Muutamana esimerkkinä mainittakoon, väärien rumpujen roudaaminen Lappeenrannasta, PA-laitteiston hetkellinen toimimattomuus ja bassovahvistimen hyvin ajoitettu totaalinen laukeaminen. Nii joo, eikä Quugen kitarakaan ollut ihan kondiksessa. Otsasuonet pullistelivat vähän joka jampalla, mutta saatuamme tekniikan kuntoon oli pikaisen soundcheckin vuoro ja heräsi toivo, että ehkä myö vielä tänään jotain soitetaankin…Sitten “Marko Annala & Trio Aivomyrsky” vetäytyi Kallion sydämeen punomaan illan strategiaa eli ei tekemään yhtään mitään.

Itse keikkahan olikin sitten meidän mittapuun mukaan liki loistava. Pieni ja hikinen (lue: intiimi ja hyvä tunnelmainen) Factory oli hyvin kansoitettu ja äijillä oli soittofiilikset kohillaan. Maestro Annalakin intoutui valtaviin akrobaattisiin, maanvetovoimaa halveksuviin liikesarjoihin ja sitähän on aina mukava katsoa. Mitäs siinä sitten sen kummempaa, mesottiin ja kohkattiin kun viimosta päivää ja kun uurastus vielä palkittiin kahdella encorella, nii mikä jottei! Hikiset miehet lauteilta ja Helsingin yöhön, kuka mihinkin, vain Luoja tietää…