MOKOMA.COM

Lappeenranta, tuo nuoruusvuosiemme temmellyskenttä ja paheiden peruskoulu. Kaupunki, josta on joskus halunnut pois, mutta jonne joka kerta palajaa yhtä mielellään. Varsinkin näin kesän kynnyksellä, Linnoituksen vallien kuiskiessa kutsujaan pikku seikkailuun…

Kaiken muun jännittävän lisäksi Lappeenrannassa on myös kiva soittaa heviä, ainakin nyt oli. Torstai-illaksi väkeä oli mukavasti paikalla ja soittofiilikset olivat likimain kohdillaan. Ja äijät eikun vetää täysillä! Välillä jopa niin täysillä, että soittokumppanin (Tuomo “epäonnensoturi” Saikkonen) purukalusto on vaarassa murskautua jäätyään lentävän mikkitelineen kiitoradalle. Tahallaanhan ei tietty toisiamme, eikä muitakaan luontokappaleita vahingoiteta, korkeintaan “vahingossa” aina välillä. Tyytyväisenä illan antiin oli hyvä mennä nukkumaan ja kerätä voimia Turun valloittamiseen.

Jumankekka. Edellisestä Tavastian keikastamme olikin vierähtänyt jo tovi eli oli enemmän kuin korkea aika tarkastaa pääkaupunkiseudun heviväen vastaanottavaisuus metalli-ilakoinnillemme. No vitti. Kansaa jos jonkin näköistä oli laahustanut paikalle kiitettävissä määrin. Luulenpa, että loppuunmyydystä ei paljoakaan jäänyt puuttumatta. Kokonaan en tätä kuitenkaan meidän ansioksemme tohdi laskea, sillä olenpa kuullut kylillä sen sortin huhuja, jotta jokunen ihminen kuulema Kotiteollisuudestakin diiggailee. Ihan totta.

Mokoman setti pamahti tutusti Vainotulla liikenteeseen ja päättyi Takatalveen. Siinä välissä sitten tapahtui kaikenlaista. Lähinnä sekavaa soitantoa, uskon ja epätoivon välissä tasapainoilemista, ja hapuilevaa hytkymistä musiikin tahtiin. Setin dramaturgia mukailee siis jotakuinkin orkesterimme yhteisiä illanviettohetkiä. Voin selittää. Homma alkaa hirvittävällä meiningillä ja rääkymisellä ja päättyy hirvittävään meininkiin ja rääkymiseen. Ja kukaan ei muista tai ei halua muistaa tai ei ainakaan kerro jos muistaa, mitä kaikkea välillä on tapahtunut. Hemmetin simppeliä. Ei mene plasmat sekaisin niin helposti kun soveltaa samaa kavaa mahdollisimman monella elämän alueella. Mutta joo, veto lienee ollut “ihan hyvä” ja ainakin joidenkin mieleen. Perustan rohkeahkon väitteeni siihen, että Santtu hikoili paidanmyynnissä saman verran kuin me lavalla, myyden paidat loppuun ennen aikojaan.

KT:n keikan seuraamista vaikeutti jalassa pyörivät sukat. Mutta hyvä keikka se oli, uudessa biisissä oli ainakin vitin hyvä riffi! Roudauksen jälkeen kitarasankari Saikkonen kainaloon ja taksilla Helsingin sateiseen yöhön…

Mokoman miehistö ei ole ennen soittohommissa Haminassa ollutkaan. Muissa hommissa kylläkin. Muistuupa mieleen eräskin porttikieltoon päättynyt riehakas hotelliyö Pronssisen Pokaalin matkassa, Humulus Lupus-festareiden jälkituoksinassa. Kaikkihan toki tietävät, että moinen käyttäytymättömyys ja ylenmääräinen hilluminen on perin lapsellista ja tuomittavaa puuhaa. Saa nähdä toteuttiko Staminan jäsenistö hurjat humalahuuruiset uhkauksensa Seurahuoneen hotellitilojen remontoinnista. Itsehän poistuimme keikan jälkeen Haminan houkutuksista tutuimmille (& turvallisemmille) kotivesille verkkoja kokemaan.

Hamina ei ole hevikaupunki, ainakaan vielä. Tupa ei ollut turvoksissa, eikä Seurahuoneen lava ole kaikkein otollisin paikka kovaäänisen metallin tuuttaukselle. Terveysviranomaisten desibelimittaussessiotkin osuivat parahultaisesti juuri tälle illalle. Sanomattakin selvää, että punaiselle mentiin ja kirkkaasti. Olisihan se vähän kyseenalainen kunnia lyödä lopputahdit Seurahuoneen bändi-illoille, mutta kun ei sitä heviä voi soittaa kuin täysillä tai vielä vähän kovempaa.

Mutta joo, kun tuosta asenteesta on niin paljon puhuttu niin eräs mieshenkilö kertoi meille keikan jälkeen, että hän oli lähtenyt keikallemme suoraan duunista Kotkan satamasta klo 22:00 taksilla ja palaa ahtaushommiin aamulla klo. 06:00 korvat soiden. Tämä edustaa asennetta, josta me diiggaamme.

Paluumatkalla Helsinkiin tunnelma viileni odottamatta, kun tielle laskeutui metsän pimennosta äkkiarvaamatta tuo metsiemme myskinen petolintu elikkäs pöllö. Autoa ohjastanut Kuisma (kyllä, tuo oman elämänsä sankari oli siis tälläkertaa selvinpäin) ei voinut tilanteelle mitään. Sinne paukahti pöllö poikittain jonnekin sitikan vetoakselin ja katalysaattorin tienoolle. Ukot pysäyttivät auton ja suorittivat pöllölle asiaankuuluvin menoin pikahautauksen. Rauha pöllön sielulle, jos selainen pöllöiltä – saati sitten ihmisiltä – löytyy.

Tampereelle kävi poikain tie. Jokainen äijä saapui kaupunkiin vähän omia reittejään ja näin ollen järjenjuoksun & miehentuoksun kohtauspaikaksi muodostui luontevasti kitarasankari Saikkosen asunto. Täällä tarkastimme ensitöiksemme edellisen viikonlopun videokuvausten lopputulosta naamat typerällä virneellä eli toisin sanoen tulos miellytti. Tälläistä videota et ole nähnyt sitten Nuclear Assaultin Critical Massin!

Seuraavaksi siirryimme Klubille ihmettelemään maailman menoa ja hiomaan soundeja kondikseen. Hyvän lavasoundin löytyminen osoittautuikin suhteellisen hankalaksi hommaksi. Iso ja ontto lava kumisee ärsyttävästi ja katossa roikkuva PA huohottaa naamaan. Tämä kaikki vielä korostuu salin ollessa tyhjillään. Mutta läski demppaa ja parantaa sointia, ja onneksi läskiä saapuikin illanmittaan lähes koko Klubin täydeltä.

Pääpaino setissä oli luonnollisesti uusilla biiseillä, joita tulikin melkein koko Kurimuksen mitalla. Henkilökohtaisesti setin absurdein kohta oli ennen ‘Tämä puoli’ kappaletta. Neljä iskua kapuloihin, jota seurasi täydellinen blackout; kuka mie oon, missä mie oon, paljon kello, mikä vitti tää biisi on, miksi miun päässä soi Heikki Helan Uneton Yö. Näihin kaikkiin kysymyksiin en ole löytänyt vieläkään vastauksia. Arvoisa lukija voi niitä vaikka tarjota.

MKKK oli ryhdikäs ja ylväästi etukenossa kuin rumpalinsa otsatukka.

Santun kanssa 03:20 bussilla Helsinkiin ja muutaman tunnin unien jälkeen “oikeisiin töihin”. Vitin väjöä puuhaa, sanon mie. Onneksi bussiin sentään sattui kunnon äijärevohka, joka oli ottamassa vauhtia mille lie Lanzaroten matkalleen. Tätähän myö just kaivattiinkin!