MOKOMA.COM

Kaikille festareille ei ilmeisesti riitä väkeä tungokseksi saakka. Korialla oli kerrassaan loistava sää, eikä bändeissäkään ollut valittamisen aihetta. Järjestelytkin vaikuttivat olevan ihan hyvällä mallilla. Jostain kumman syystä suurempi kansainryntäys jäi kuitenkin odottamaan itseään.

Mitäs moisista, eipä Korialle lähdetty maailman menoa ja sen epäreiluutta päivittelemään, vaan tarjoamaan paikalle saapuneille muutamakin kipakka tahti kiihkeää hevijytkettä. Soitto kulki, hiki virtasi lailla Niilin ja äijät antoivat kaikkensa Korian hehkuvan auringon alla. Kesällä on casino online holland kyllä niin vitin siisti rokata, vaikka aivot (mitkä?) meinaavatkin räjähtää. Voin vannoa, että tulevalla syksyn klubirundilla tulee moista paahdetta ja ulkoilman riemuja monta kertaa ikävä.

Keikan jälkeen meille lahjoitettiin arviolta noin kottikärryllinen kaljalippuja, joiden tuhoamiseen syystä tai toisesta oli kykeneväisiä vain muutama ukko. On siinä vaan jotain niin perin hellyttävää kun aikuiset miehet kiskovat olutta silmät riemusta kiiluen kaksin käsin, kun nyt “kerrankin” ilmaiseksi saa. Kesätyönä (ja muulloinkin) rokkaus on vallan vaativa laji, jos sattuu yhtään oluesta pitämään. Se ei nimittäin juomalla lopu. Syksyn rundi saattaa kulkea nimellä “Turvonneet läskit lauteilla -paluu.”

Blaken peruttua esiintymisensä viime tingassa, houkuttelimme lauteiden lämmittelijöiksi Pain Confessorin uroot. Lämmittelyä ei Klubilla juurikaan tarvittu, sisälämpötilan kohotessa vallan infernaalisiin lukemiin. Ei pystynyt edes tuoppia huulille kohottamaan ilman että kainaloihin olisi ilmestynyt valtaisat dallasit. Ajatuskin 45 minuutin metallikarkeloista tuntui murhaavalta. Paikalle oli roudattu äänitystarvikkeita keikan taltioimista varten, joten ei sitä nyt viitsisi ihan päin helvettiäkään soittaa. Sehän on enemmän noiden black metal miesten hommia tuo päin helvettiä soittaminen, heh. Huumoria.

Kiitettävän moni ihminen oli haistattanut pitkät lempeälle kesäillalle ja raahautunut sisätiloihin lämpöhalvauksenkin uhalla. Hyvä niin. Me emme ainakaan tunnusta, että äänitystilanne olisi vaikuttanut jotenkin soittosuoritukseen, mutta varmuus ei ollut aivan sitä luokkaa mitä se parhaimmillaan voisi olla ja on vissiin ollutkin. “Kun meni vähän hikeä silmään ja kakkaa housuun.” Ainahan sitä voi tietty itselleen selitellä. Pitänee kuunnella ensin nauhoitukset ja antaa sitten ruoskan heilua jos aihetta löytyy.

Hessu on hurja kaveri. Keikan jälkeen mies ohjastaa Moko-biilin Villmanstrandiin ja lähtee suoraan louhintahommiin kalkkikaivoksen pohjille. Ei ole nykyajan nössöteineistä moiseen, sanon mie. Sitä vaan räppiä kuunnellaan päivät pitkät persvako vilkkuen ja mangutaan äidiltä lisää viikkorahaa, että pääsisi Mäkkärille kevytlimonaadia litkimään. That ain’t gonna keep them straight. Vitti.

Loppuun on varmaan aivan liian yllätyksetöntä kertoa mitä Tampereelle jäänyt 3/5 Mokomasta teki tummenevassa Mansen yössä. Menikö ne kenties baariin?

Päätettiin äijäin kanssa, että vaikka oma veto onkin vasta sunnuntaina, niin eiköhän lähdetä jo perjantaina festaritunnelmia aistimaan ja hakemaan vähän latausta omaan suoritukseen. Itse asiassa voisin lopettaa kirjoittamisen tähän ja jatkaa sunnuntain keikan nopealla ruodinnalla. Ehkä kuitenkin muutama haparoiva muistikuva parin edeltävän päivän tapahtumista on paikallaan.

Perjantai lähti liikkeelle hilpeästi matkailuauton takaosissa matkaa taittaen. Matkan tuoksinassa piilolinssin pentele muljahti jonnekin silmämunani taakse, mikä tiesi heti Seinäjoelle päästyämme tutustumiskäyntiä EA-telttaan. Entinen pois ja uutta linssiä silmään.

Illan kuvio muodostui backstage-teltassa urpoilusta, paskanjauhannasta sekä satunnaisista bändihavannoista, tyyliin COB & Audioslave. Kai meillä oli ihan kivaakin…

Yöllä majoituspaikassamme joku neropatti päätti aiheuttaa aiheettoman palohälytyksen tyhjentämällä jauhesammuttimen. Vitti, oma huumoriohjelma heti moiselle älykölle. Että kiitosta vaan. Kivahan se on yöllä herätä kun sireenit ulvovat ja paloautot kaartavat pihalle. Ulos paniikissa rynnättyäsi huomaat, että eihän täällä mikään pala. Vähän jännitystä elämään.

Lauantai meni jotakuinkin samoissa merkeissä, paitsi että festarimeininkiin pääsi käsiksi jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa, mikä ei tietysti loppuiltaa ajatellen ole pelkästään hyvä asia. Päivällä tapahtui hassun hauska juttu kun astelin Eläkeläisten humppamaratonlavan ohitse. Pari jäsentä orkesterista (terveiset Jutelle & O-M:lle) alkavat huutamaan nimeäni rytmikkäästi humppakompin päälle, mikä aiheutti perin omituisen tunteen: “Eihän tän näin pitäisi mennä, mitä vit?” Luulen kyllä, että Eläkeläisten keikalla on hurjempaa & spontaanimpaakin tapahtunut, mutta kuitenkin.

In Flames oli aika hiton hyvä. Muistimme muistaakseni sen heille pariinkin otteeseen myöhemmin illalla mainita. äijät vaikuttivat oikeasti yllättyneiltä saamastaan suitsutuksesta. Hyviä ukkoja siis.

Jossain vaiheessa iltaa yleismies-Santtu oli ilmeisesti kokenut backstagen meiningin jokseenki kuivaksi, koska päätti kohottaa tunnelmaa laskemalla pari desiä ureaa housuihinsa. Mainittakoon, että tapahtumaa oli edeltänyt yleismies-Jawanatorin yritys niksauttaa Santun selkä kondikseen, mutta puristuspaine olikin kohdistunut ikävästi täydehkön virtsarakon tietämille. Noh, tekeville sattuu ja sen kesä kuivaa minkä roudarin kusi kastelee, kuuluu sanontakin.

Menohan jatkui ratkiriemukkaasti. Se on kyllä uskomaton määrä bullshittiä minkä meidänkin kokoinen orkesteri ehtii parissa päivässä jauhaa. Mitenköhän kun Mieskuoro Huutajat on liikenteessä, huh huh? Allekirjoittanut sai hyvän näpäytyksen mentyään kertomaan omia mielipiteitään & neuvojaan turhankin innokkaasti eräälle suht suositun suomalaisen kolmikirjaimisen orkesterin kitaristille: “Pää kiinni. Me myydään kultaa, te ette.” Lause saattoi sisältää huumoria…

Ennen kuin ehti huomatakkaan, vaihtui laulu ja viinin lipitys sunnuntai aamuksi ja soittoaika alkoi kolkutella ovella. Voe vitti, taisi päästä huulilta jos eräiltäkin. Kuinka tästä selvittäisiin? Joopa joo. Keikasta ei sen enempää kun, että edellispäivät ja varhainen soittoaika huomioon ottaen, se meni hyvin. Urhoollisesti oli kansaa ylhäällä (nyrkkimeri oli parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä!) ja me teimme parhaamme. Encorena tarjoiltiin Death-käännös Avoin hauta. Kiva hekumoida ajatuksella, mikä olisi ollutkaan tunnelma ja meno jos soittoaika olisi ollut esim. lauantaina klo. 20.00. Ehkä ensi vuonna…

Mieluisa pesti oli pojille pamahtanut. Anthrax, tuo teinivuosien suuri innoittaja ja hevipumppujen kunkku. Vitti mie muistan kun lippiksen lippaan raapustettiin tussilla NOT ja bermudashortsit piti myös ihan ehdottomasti hankkia. Vuonna -89 koitti suuri hetki kun viikon manguttuaan sai äidiltä luvan lähteä Giants of Rockiin Anthraxia (ja Suicidal Tendenciesiä!) katsomaan. Jos joku olisi silloin sanonut, että vielä koittaa se päivä kun sie olet samoilla lauteilla (eri aikaan kuitenkin) äijien kanssa veivaamassa, niin en olisi kyllä hevillä uskonut. Muutama vuosi tässä on tosin ehtinyt välissä vierähtää.

Ilta alkoi Voima-lehden haastattelulla, josta kipaisimme soundcheckin tekoon. Pieniä varjoja Nosturin lavalle loi Kuisman kuumetila, jonka tähden vapautimme hänet roudauksesta. Yleiseen roudaustehoon ei Kuisman poissaolo juurikaan vaikuttanut. Eipähän pyörinyt jaloissa.

Nosturissa on tekniikalla ihan vitin pro-meininki. Kamat pystyyn ja hommat haltuun. Ilokseni havaitsin, että Benantella oli myös Taman Starclassic rumpusetti ja kannut olivat vielä saman värisetkin. Benantella oli tosin tuota rumpurojua huomattavissa määrin enemmän kuin allekirjoittaneella.

Kello 20:00 lähti rokki soimaan. Ihmiset tarkkailivat aktiamme perin hillitysti ja osa yleisöstä valui vielä sisään. Oli vähän hemmetin outo fiilis soittaa. Olimme päättäneet soittaa tiiviin ja rivakka tempoisen seitsemän biisin setin ja sen me myös teimme. Takatalvella tutusti ulos ja vähän hiton äkkiä Anthraxin alta ja edestä pois.

Ja olihan se Anthrax sitten hyvä! Vanha tutumpi materiaali lämmitti luonnollisesti enemmän, vaikka ei se uudempikaan ihan kamalalta kuulostanut. Yllättäen lavan hahmo ja äijien äijä oli Frank Bello, eikä Scott “NOT” Ian, jolle olin sankarinviittaa etukäteen sovittanut. Toki Scott valtavine leukapartoinen oli vakuuttava, ei siitä mihinkään pääse.

Keikan jälkeen käytiin iskemässä ukoille käsipäivää ja tuupattiin Kurimukset matkaan. Voivat sitten pölliä riffinsä takaisin. Harmi, että jäi Anthraxin vinyylit kotiin. Olisihan niihin ollut kiva nimmarit saada. Ja ei se ‘Speak English Or Die’ olisi yhtään hassumpi ollut Scottin ja Charlien signeerauksilla varustettuna. Noh, sitten ensi kerralla.