MOKOMA.COM

Lappeenrannan torilta pitikin lähteä suhteellisen pikaisesti pois, sillä Jalasjärvelle oli kelpo siivu taitettavana, ja meidän oli tarkoitus olla Aukustin ensimmäinen bändi. Olimme joutuneet hoitamaan itsemme avauspaikalle, seuraavana päivänä odottelevien siviilikiireiden vuoksi. Juu-u, hurjaltahan se voi kuulostaa, mutta kyllä meillä on hetkittäin elämään orkesterin ulkopuolellakin. Mukaan matkaan kaappasimme armoa anelevan Stamppa-Peksin, jolle soimme yhden eli mahdollisesti viimeisen puhelun orkesterikollegoilleen. Lunnasvaatimuksemme oli hirvittävä, en tohdi sitä edes paljastaa. Stampat tarjosivat vaihdossa Kaikkaa, mutta häntä emme huolineet. Tiesimme näet, että Kaikka tekisi bussimme jääkaapin nestepitoiselle sisällölle karmeaa tuhoa. Vähän sama kuin vapauttaisi nälkäisen ahman kanatarhaan.

Ensimmäinen pitstoppi oli jo Savitaipaleella. Jostain kumman syystä kuhnasin ostoksineni niin kauan, että jouduin hyppäämään liikkuvan bussiin, joka oli ehtinyt Abc:n pihalta Mikkelintielle saakka. Mutta tämähän ei ollut minulle mikään ongelma. Omaan näet pantterin fysiikan ja simpanssin ketteryyden, ponnistusvoiman ollessa savannilla villinä kirmaavan gasellin luokkaa. Ukemilla linjuriin sisään ja saatoin yhtyä suoraan kovaäänisistä raikaavaan sävelmään, joka kuului: “Riding gotta be blues.” Kyllä! Holtta oli palauttanut hänelle “unohtuneen” King’s Warriorsin demon paikkaan johon se kuluu, paikkaan joka ei ole ollut entisensä sitten Kingin, Asserin ja Napon ensimmäisen blues-hyökkäyksen. Kuinka kauniisti Asseri pukeekaan kitarallaan Kingin herkän tulkinnan sinisiin nuotteihinsa, Napon niitatessa rytmisen kivijalkansa syvälle bluesin peruskallioon. Tämän äärellä me herkistyimme ja etsimme sisäistä Pepe Ahlqvistiamme.

Matkahan eteni valtaisaa vauhtia. Välillä ehdimme sentään lyödä korttia ja järjestää pienimuotoiset turnajaiset jollain bussipysäkillä. Eli metsästä ritareille koivut peitsiksi, isoimmat miehet ratsuiksi ja kohti taistoa! Ei kuulosta hauskalta, eikä myöskään sitä ole. Ja sitten harrastimme tämän kesän kuuminta hittilajia eli frisbeen heittelyä. Se laji loppui taas kerran lyhyeen frisbeen haljetessa kahtia osuttuaan Marskia kuuppaan. No ostetaan sitten ensi kesänä uusi. Ai kuuppa vai, ei kun frisbee.

Myllyt pystyyn ja lauteille olikin seuraava ohjeistus. Vetomme aikana paikalle saapuneet Stam1nat valuivat lavan sivulle virnistelemään, ja pahat olivat ilmiselvästi mielessä. Eikä siinä kauan mennyt kun Stamp1ot hyökkäsivät lavalle, Tuomas & Sergio P-L apunaan, ja aloittivat orkesterin säälimättömän häpäisemisen. Klassinen lavavesillä kasteleminen oli tietenkin ohjelmassa, ja seuraavaksi vedettiin basistin hihna huomattavan kireälle, Santun näyttäessä melko pölvästiltä vatkatessaan bassoaan sillä lailla emo-henkisesti, ja lopuksi vielä vietiin rumpalilta lähes koko setti alta. Enemmänkin olisimme ansainneet, mutta ihan tarpeeseen ja tarpeeksi tässäkin tuli. Että kiitoksia vaan. Encoren jälkeen Petri Nygårdin “Mä oon hevari” PA:sta soimaan, ja hirveässä tunnemyrskyssä lavan taakse halailemaan kaikkea vastaan osuvaa ja ihmettelemään, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Ja hetken kuluttua sen tajusi: kyllä se taisi tällä erää tässä olla. Meillä oli paras Mokoma-kesä ikinä, kiitos kuuluu osaltaan Teille.