Perjantaina oli vielä kiihkeä äänityspäivä Music Brossin uumenissa. Saavuimme Kuisman kanssa paikalle heti aamusella ja totesimme meiningin vähintään lupaavaksi. Tuomo sahasi kuin vesikauhuinen gerbiili “Haepaesyn” kuudestoistaosia tempoon 225bpm ja päiväunieni aikana Marski olikin hypännyt mikin varteen ja antoi kitapurjeensa laulaa. Pätevää raporttia kautta linjan. Työt päättyivät suhteellisen ajoissa, joten koko orkesteri pääsi tahoilleen viettämään ansaittua lepoiltaa sukulaisten parissa. Lauantaina tulisimme nakkaamaan kamamme Monsteriserin velmujen kyytiin joskus kuuden ja kahdeksan välillä, mutta ehdottomasti lähempänä kahdeksaa, ja näin ollen päiväsaika jäisi ihan huilitarkoituksiin. Itselleni tarttui kaupunkireissulta mukaan ilmakivääri ja läjä panoksia, ja johan sujui päivä sähäkästi! Ensi kesän keikkareissuille ilkkarit messiin joka jätkälle ja levikkeille tölkkejä räiskimään! Ettei vaan tulisi sanomista…
Saavuimme festarialueelle hyvissä ajoin, Maj Karman vetäessä settiään. Ylpöllä tuntui olevan vauhti päällä tai ainakin antipatioita mikkitelineitä kohtaan. Ilmeisesti taustalaulut, ja miksei päälaulukin, vedetään jatkossa head-seteillä kun telineet tuntuivat olevan kokolailla tiellä. Näyttäisi muuten melko freesiltä! Savolaisella on muuten vähintään Harjavallan syvimmät bassarit.
Joe Lynn Turneria tuli katseltua lavan vierestä ukon vetäessä heavy rockin ehdottomia klassikoita, suomalaisista laatumuusikoista kootun taustabändinsä kanssa. Komea oli heavy-veteraanin ääni edelleen ja aroilta nuoruusvuosiltani tutut biisit kuten Death Alley Driver, Can’t Let You Go ja Street Of Dreams sykähdyttivät edelleen. Erityispisteet taustalaulajattarista, tai ainakin kireistä punaisista nahkahousuista. Joe on muuten noin 155 cm pitkä ja tähän on laskettu mukaan kuohkea tubee.
Soittoaikamme oli niinkin villi kuin kello 01:00, joten ilta oli viilentynyt ja pimeys laskeutunut Imatran viidakoihin. Tämä ei kuitenkaan haitannut kun lähdimme veistelemään kesän viimeistä savottaa, joskin jostain kumman syystä hivenen myöhässä. Itselläni kylmyys ja kunnollisen lämmittelyn puute otti vähän käsiin, mutta se ei ollut ongelma, koska fiilis oli melkoinen. Näytti myös siltä, että muutkin ukot antoivat kaikkensa kesän finaalille. Kuisman soittaessa Säästä sanasi sooloa, Tuomo suoritti omaa sooloaan pyörimällä Kuisman jaloissa selällään kuin nurin kipattu kilpikonna. Kerrassaan mahtavan näköistä puuhaa kun vanha mies innostuu irrottelemaan! Liekö johtunut tästä vai mistä, mutta seuraavaan osaan lähdimme progressiivisesti eri kohdista, palataksemme lyhyen sekoilun jälkeen samaan kohtaan kappaletta. Tämä on sitä rautaisen ammattitaidon tuomaa tulkinnanvapautta, yrittäkää Ogelin jätkät perässä! Heh.
Perussetti on takana ja yhtye uhkuu lavan takana voimaa ja intoa. Toteamme, että eiköhän tämä ole encoren paikka ja Nikulan Jonen lietsoessa Imatran Inkereitä ja Ilpoja kannustukseen, marssimme takaisin lavalle. Mikkelissä totesimme Sahalaidan svengaavan mainiosti, joten aloitimme encoret sillä. Saamme biisin soitettua ja olemme siirtymässä seuraavaan kappaleeseen kun monitoreista alkaa kuulua pulinaa, että keikka pitäisi lopettaa saman tien, sillä huvilupa on umpeutunut. Siis mit vit!?! Päätämme hämmentyneinä jatkaa settiä, sillä aloittaessamme encoreja ei lavalla näkynyt minkään valtakunnan stagemanageria, joka olisi informoinut meitä tilanteesta. Jatkamme siis soittamista Kasvot kohti itää kappaleella ja nyt lavan vieressä viittoo parikin tyyppiä käsiään sen merkiksi, että soitto tulisi lopettaa ja vähän äkkiä. Miksauspöydän päässä näkyy myös saman tyyppistä elehdintää. Miten nyt yhtäkkiä kaikki tuntuvat tietävät huviluvan päättymisestä, eikä esimerkiksi muutama minuutti sitten kun suunnittelimme lavalle palaamista? Jos homma olisi ollut orkesterin tiedossa olisimme pystyneet käyttämään muutaman minuuttimme vähän tyylikkäämminkin. Nyt “Kasvot” saa vähintään koomisen ja anteeksipyytelevän lopetuksen kun ensimmäisen säkeistön jälkeen lopetamme biisin kuka mitenkin, ja poistumme lavalta kysyvin ilmein. Tällaista lopetusta ei todellakaan olisi halunnut kesän viimeiselle keikalla, eikä tosin mille muullekaan keikalle. Varsinkin kun tilanne olisi ollut naurettavan helppo välttää: yksi festivaaliorganisaation kuuluva henkilö lavan sivuun kello kädessä ohjeistamaan. Painumme bäkkärille puhisemaan kiukuspäissämme, ja ainoat jotka pahoittelevat sekoilua ovat illan juontaja Nikula ja loppukastetta suunnitellut Hevi-Ari joukkioineen. Ja heillähän ei luonnollisesti ollut kommellukseen osaa eikä arpaa.
Muutenhan Rock To The Riverissä vaikutti olevan ihan kelpo meininki ja tullaanhan myö taaskin, jos pyydetään. Ja mahdollisesti vaikka ei pyydettäisikään.
Jätä kommentti