Pari tuntia sitten lopetimme työpäivän. En jaksanut jäädä kellariin kanssanne turinoimaan vaan siirryin pikaisesti ulos katsomaan illan koskinäytöstä. Vapaana virtaava Imatrankoski on kyllä hieno näky. Kuten Kalevalassakin sanaillaan: “Ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran”.

Miunhan piti kans tulla tänne jo eilen, mutta kävikin niin hassusti, että unohdin hypätä Riihimäessä vaihtoyhteyteen ja jouduin Helsinkiin, jossa selvisi, että seuraavaan junan lähtöön olisi vielä yli kaksi tuntia ja niinpä saavuin paikalle niin myöhään, että täällä olikin jo pantu pillit pussiin. Mitäs tämä kokemus opetti? Ei muuta kuin sen, että turistikuukautena Senaatintorilla on paljon kauniita naisia ja helteen ansiosta vähäpukeisia sellaisia. Nice.

Poikien kitarasoundi on tosiaan nyt tiukka eikä lainkaan kesy. Hyvin samankaltainen soundi on molemmilla, mutta pienet asiat – eri kitarat erilaisine kauloineen ja puineen, aktiivi- ja passiivimikit sekä tatsierot – tekevät niistä tarpeeksi erilaisen.

Santun bassotuokio alkoi sulakkeen palamisella. Miitri löysi jostain liikkeestä pikaisesti uusia ja hommat jatkuivat yllättävän nopeasti. Bassosoundista tuli miehekäs ja se taltioitiin peräti viidellä mikillä. Mikkien kombinaatiosta syntyi hieno kokonaissoundi, jossa on voimaa ja pörinää mutta silti selkeä nuotti. Musikaalinen bassosoundi etten sanoisi. Santtu soitti Sahalaitaan oman osuutensa ja pääsimmekin vihdoin kuuntelemaan kokonaissoundia, minkä totesimme oikein hyväksi. Hymy huulilla muut pojat häipyivät studiolta ja jättivät miut tänne yksin itkeä illittämään.

Taidankin mennä katsomaan Simpsoneita. Moro!