Jumankekka. Edellisestä Tavastian keikastamme olikin vierähtänyt jo tovi eli oli enemmän kuin korkea aika tarkastaa pääkaupunkiseudun heviväen vastaanottavaisuus metalli-ilakoinnillemme. No vitti. Kansaa jos jonkin näköistä oli laahustanut paikalle kiitettävissä määrin. Luulenpa, että loppuunmyydystä ei paljoakaan jäänyt puuttumatta. Kokonaan en tätä kuitenkaan meidän ansioksemme tohdi laskea, sillä olenpa kuullut kylillä sen sortin huhuja, jotta jokunen ihminen kuulema Kotiteollisuudestakin diiggailee. Ihan totta.

Mokoman setti pamahti tutusti Vainotulla liikenteeseen ja päättyi Takatalveen. Siinä välissä sitten tapahtui kaikenlaista. Lähinnä sekavaa soitantoa, uskon ja epätoivon välissä tasapainoilemista, ja hapuilevaa hytkymistä musiikin tahtiin. Setin dramaturgia mukailee siis jotakuinkin orkesterimme yhteisiä illanviettohetkiä. Voin selittää. Homma alkaa hirvittävällä meiningillä ja rääkymisellä ja päättyy hirvittävään meininkiin ja rääkymiseen. Ja kukaan ei muista tai ei halua muistaa tai ei ainakaan kerro jos muistaa, mitä kaikkea välillä on tapahtunut. Hemmetin simppeliä. Ei mene plasmat sekaisin niin helposti kun soveltaa samaa kavaa mahdollisimman monella elämän alueella. Mutta joo, veto lienee ollut “ihan hyvä” ja ainakin joidenkin mieleen. Perustan rohkeahkon väitteeni siihen, että Santtu hikoili paidanmyynnissä saman verran kuin me lavalla, myyden paidat loppuun ennen aikojaan.

KT:n keikan seuraamista vaikeutti jalassa pyörivät sukat. Mutta hyvä keikka se oli, uudessa biisissä oli ainakin vitin hyvä riffi! Roudauksen jälkeen kitarasankari Saikkonen kainaloon ja taksilla Helsingin sateiseen yöhön…