Ah, taas mennään. Mercedes-Benz 309D:n pierunhajuiset penkit odottavat. Niistä henkii pahuus. Tuohon kun asetan ahterini, niin tunnen kuinka rock’n’rollin glamour virtaa elimistööni huumaavan kemikaalin lailla.

Matkalla Seinäjoelle puhkeaa rengas. Vauhtia on reilu sata ja korkeassa mutta kiikkerässä bussissa painoa päällä ihan kivasti. Allekirjoittanut on ratissa ja meinaa paskoa housuunsa. Kaikki menee kuitenkin hyvin, ja saan ohjattua bussin turvallisesti moottoritien pientareelle. Pienen odottelun jälkeen Autoliiton ammattilainen saapuu paikalle auttamaan renkaan vaihtamisessa. Eihän meistä ämmistä ole miesten hommiin. Seisomme hartiat lysyssä ja voivottelemme tapahtunutta samalla kun Reino vaihtaa renkaan kuolemaa uhmaten, maaten puolittain moottoritien kaistalla. Kaiken lisäksi Reino velottaa urakasta kokonaista viisi euroa. Tarjoamme nelinkertaista korvausta, mutta teiden ritari kieltäytyy ja katoaa auringonlaskuun. Iso kiitos Autoliitolle ja liiton miehille!

Rokkarit ovat taas yllättäen hieman myöhässä.

Matka jatkuu. Paskan jauhamisen määrällä ei ole rajaa, siitä pitää huolen Mokoman-peruskööri ja kohtuutonta ajorupeamaa helpottamaan tullut Jawatzu. Koska keikkojen välisillä siirtymataipaleilla on todellakin tuskaisen pitkiä tolppavälejä ja liikaa vapaa-aikaa, ehdimme lanseeraamaan uuden trendisarjan Sex In The Cityn viitoittamalla tiellä. Tässä sarjassa käytetään tyttöjen sarjasta tuttua konseptia, mutta nyt äijät puhuvat vapautuneen avoimesti ämmistä, panemisesta ja viinan juonnista. Sarjan nimeksi tullee ytimekkäästi kirjainlyhenne SMD. Sarjan tarkoitus on sohaista selllaista modernin yhteiskuntamme epäkohtaa, että on hyväksyttävää jos naiset puhuvat “siitä” mutta jos miehet ovat miehiä ja puhuvat “siitä” (tosin yleensä kännissä ja kovaan ääneen) niin he ovat ällöttäviä sikoja? Jatkokysymyksiäkin esitettiin, kuten miksi naisten masturboiminen esitetään valtamedioissa esteettisenä ja kauniina, mutta miehet ovat aina säälittäviä runkkareita? Ensimmäisen jakson nimeksi tuleekin “Tunneäly, mikä v**tu se on?” No niin, se siitä.

Perille saavuttuamme ihmettelemme hetken aikaa du:nin ulkomainosta, jossa orkesterimme nimi on teipattu pitseriaketju Rosson fontilla räystäslautaan. Hienoa! Hommat on isollaan. Itse keikka oli hyvä peruskeikka ja melkoisen onnistunut pelin avaus, vaikka allekirjoittanut töhöilikin viritysmittareiden ja uuden kitaran monimutkaisten mikrofonivalitsimien kanssa luokattoman paljon. Kokeilimme keikalla muutamaa uutta biisiä, ja ne alkavat pikkuhiljaa sujumaan mallikkaasti.

Yleisöä oli kivasti, noin kaks- ja puol’sataa. Keikan jälkeen miksaajamme Miitri “Metric System” Aaltonen tuo leveä virne kasvoillaan ravintoloitsijan tervehdyksen takahuoneeseen. Korkkaamme sen ja laulamme “Hei puliukot hyppikää” acappellana. Kaikilla on taas hauskaa. Pohjalaaset nuoret miehet ilmoottaa useaan kertaan orkesterimme jäsenille että “Painitaanko? En oo homo.” Loistava meininki! Marko on jo nukkumassa. Säästelee ääntä. Ihme absolutisti.