Raskas 3-päiväinen työviikko on takana. Edellisviikonlopun väsymyskään ei ole todellakaan ehtinyt haihtua. Se tosiasia, että seuraavan 11 illan aikana on seitsemän keikkaa, saa allekirjoittaneen pillahtamaan itkuun.

Lappeenrannassa treenattiin taas soundchekissä. Toista maata ja Sudet ihmisten vaatteissa meni periaatteessa läpi, mutta joku noissa biiseissä hieman jännittää. Ei uskallettu tänäänkään kokeilla niitä keikalla. Myöhemmin uusi yritys paremmalla onnella.

Kotikaupungissa keikkailu on siitä omituista, että tunti ennen keikkaa juttelee vielä vanhempien kanssa kahvipöydän ääressä. Siinä vaiheessa fiilis ei ole vielä lainkaan “rock”, ja keikkapaikalle saavuttuaan pitää vaihtaa persoonallisuutta kiltistä äidin pikku mussukasta liki kaksimetriseksi hevihirviöksi. Pelkkä ajatus kaikessa korniudessaan naurattaa.

Keikka meni soiton puolesta todella hyvin. Kaatuiltiin ensimmäisen kerran Nämä kolme ovat yhtä ja sen lisäksi setissä oli paljon mukavia ja tenhoavia ralleja. Yleisökin oli hienosti mukana. Setin jälkeen yli kaksisataapäinen lappeenrantalaisyleisö innostui laulamaan potkupallokentiltä tuttua kannustulaulua “oo-lee-o-leo-leo-lee, Mokoma, Mokoma!”. Se se vasta kuulosti hyvältä. Ilon kyynel silmässä noisimme lavalle ja aloimme paiskia encoreita. Ilta olisi ollut lähes täydellinen, ellei sitä olisi pilannut tapahtumien sarja jonka päätteeksi meidän vieraslistalainen lähti ambulanssilla sairaalaan ja nelikymppinen pahoinpitelijä poliisiautolla kamarille. Hyvä Lappeenranta! Tällaista ei toivoisi näkevänsä enää koskaan missään.

Pahoinpitely oli ilmeisesti useamman tapahtuman summa. Koko keikan ajan oli havaittavissa, että yleisön monimuotoisuus aiheutti ongelmia. Oikeaoppinen pittikäyttäytyminen ei ollut kaikille tuttua ja homma kusi ajoittain pahasti. Hevimuusikon ja heviyleisön kannalta oikein järjestetty pitti on mitä hienoin asia, mutta tätä toimintaa voi olla vaikea ymmärtää jos päällä on Rantarock 1999 -paita. Nämä heterogeenisen yleisön aiheuttamat konfliktithan johtuvat tietenkin siitä, että aggressiivisesta hevistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän kaiken kansan musiikkia. Asiaan perehtymättömälle, satunnaiselle keikkakävijälle, raivokas pittikäyttäytyminen ja hc-pogoilu on varmasti todella outoa, jopa pelottavaa. Sitten kun ollaan vielä vähän kännissä, niin hevareiden vauhdikas “tanssiminen” ja hauskanpito koetaan väkivaltaisuutena ja provosoidutaan tappelemaan OIKEASTI. Ei näin. Onneksi saimme ystävältämme seuraavana aamuna viestin: “Ei käynyt pahasti. Speed, aggression, violence. Hyvä keikka!”

Itselläni on samaan ilmiöön liittyvä kokemus. Kun pari vuotta sitten yritin päästä Niskalaukauksen keikan aikana eturiviin heiluttamaan nyrkkiä ystävälleni, kitarataiteilija Jarkko Petosalmelle, ei eturiviin tunkemiseni sitten ihan kaikkia miellyttänyt. Meinasin saada turpaani joukolta jakkupukuisia pankkivirkailijarouvia! He kyseenalaistivat heilumiseni, koska olivat omien sanojensa mukaan “tulleet nauttimaan keikasta”. No niin minäkin, perkele! Totaalisen erilaiset keikkakulttuurit kohtasivat ja eihän siitä seurannut kun sanomista. En viitsinyt jäädä siihen haukuttavaksi, joten poistuin pettyneenä takavasemmalle. Silloin tajusin että hevi ei ole enää entisensä.

No joo. Riittää se avautuminen.