Napakat neljä tuntia unta ja ylös. Aivoissa jomotti parin edellisen illan edesottamukset moshaamisen ja takahuonevirvokkeiden älyvapaassa maailmassa. Ei auttanut kuin nykäistä pari mukillista kahvia naamaan ja todeta mänteille, että “Muutaman tunnin päästä pojat moshataan.”

Saavuimme nipin napin ajoissa Ilosaareen. Matkaa hidasti ex tempore -tyyppinen koukkaus Kiteelle sekä festivaalialueen risteyksissä norkoilleiden järjestysmiesten fiilispohjalta heittämät ajo-ohjeet. Tärkeintähän karjalaisessa supliikissa on, että aina sanotaan jotakin, vaikka tietoa ei olisikaan.

Ilosaaressa soitimme YleX-lavalla, joka oli sama hirviömäisen suuri teltta kuin Provinssin Nyt-teltta. Eilisellä Tuskan keikalla pienehkö teltta oli kuulemma ääriään myöten täynnä jopa ahdistavuuteen asti. Tällä kertaa ei tukaluudesta tulisi ongelmaa: jos viidennes 10000 ihmistä vetävän kapasiteetista saapuisi paikalle, olisimme enemmän kuin tyytyväisiä. Pienoisen ongelman muodosti kuitenkin jättiteltan hallikaiku, joka ei välttämättä sovi parhaalla mahdollisella tavalla pikametalliimme.

Saatuamme soundit hallikaikua lukuun ottamatta kohdilleen ei teltassa ollut vielä kuin toistakymmentä ihmistä. Siinä vaiheessa tuntui siltä, että tämän reissun kohokohdat ovat ilman muuta takanapäin. Vetäydyimme takahuonekoppiimme biisilistankirjoitushommiin ja keskittymään viikonlopun sillä tietoa viimeiseen koitokseen. Tiedossa oli, että keikka taltioitaisiin, ja jokunen viisu kuultaisiin mahdollisesti myös valtakunnallisella radiokanavalla. Siksipä keikkaan motivoituminen ei vaatinut ponnisteluja, vaikka yleisömäärä vaikutti jäävän olemattomaksi.

Puolisen tuntia ennen keikkaa teltasta alkoi kuitenkin kantautua jälleen tuttu älämölö. Äänekkäät kannattajamme olivat jälleen löytäneet paikalle ajoissa aikaisesta soittoajasta huolimatta. Mahtavaa.

Menimme lavan sivustaan kuuntelemaan YleXin toimittajien juontoa, mikä suureksi yllätykseksemme tuntui jäävän yleisön tuottaman huumaavan metelin jalkoihin. Astuessamme lavalle saimme huomata, että teltassa oli useita tuhansia ihmisiä ja täynnä virtaa.

Olimme tulessa. Suurella lavalla valtavan yleisön edessä alkoi olla kuin kotonaan. On tilaa temmeltää isosti. Soittaminen maistui, ja keikka loppui ennen kuin oli ehtinyt kunnolla tajuta sen edes alkaneen. Keikan jälkeen kuuntelimme YleXin taltiointia esityksestämme, joka paikoin muistutti etäisesti musiikkia. Olimme siis onnistuneet.

Saatuamme kamat autoon Miitri oli kovan päätöksen edessä: jäädäkö Ilosaareen vuorokaudeksi odottamaan Kotiteollisuutta ja taustalaulajan hommaa vai lähteäkö kotiin huilaamaan. Ajantappo festivaaleilla tarkoittaa yleensä ei-toivottua ylilyöntiä alkoholin kanssa, toisaalta myös ansiohommat kelpaisivat. Allekirjoittanut oli luvannut jäädä henkiseksi tueksi ja roudausavuksi paluumatkalle, mikäli mies päättäisi jäädä.

Pari puhelinsoittoa myöhemmin varmistui se hurja tosiasia, että jäisimme Ilosaareen viettämään festivaalia vielä vuorokaudeksi. Onneksi tueksemme jäivät myös Sage ja Jage, nuo verrattomat seuramiehet. Kuismankin piti pysyä paikkakunnalla, mutta lipesikin jonkun erikoisidean seurauksena Lappeenrantaan Niskalaukauksen kitarateknikoksi.

Ilta sujui vastoin ennakkopelkojamme leppoisasti mm. Santun painovoimaa uhkaavaa Capoeira -näytöstä ihmetellessä sekä miehen itsetuhoista juoksuharjoitusta hämmästellessä. Jälkimmäisessä basisti siis juoksee täysillä päin betoniseinää.

Onneksi ehdimme nähdä myös lopun Nasumin loisteliaasta keikasta, jonka Tuskassa jätimme katsomatta.

Illan aikana keksimme myös meikäläisen odottelulle tarkoituksen. Päätimme uusia vuoden 1999 Ilosaaressa toteutetun vierailuni Kotiteollisuuden Saattoväki -kappaleeseen. Koska myös Kuisma toivotettiin tervetulleeksi vierailemaan, säntäsi mies aamulla takaisin Joensuuhun.

Pari tuntia ennen vetoa keksimme, että Minä olen suorastaan huutaa toista kitaraa – varsinkin kun laitteet olisivat valmiiksi lavalla. Jounihan soittaa biisissä keikoilla vain pohjasointuja. Kotiteollisuuden kappaleet eivät ole tunnetusti ole mitään progea, mutta silti oli harvinaisen jännä paikka nousta valtavan yleisön eteen soittamaan hittikappale, jonka oli juuri mini-disciltä opetellut.

Minä olen sujui ilmeisesti mukavasti – mitä nyt muutaman väärän soinnun roiskin sinne tänne. Oli hauskaa soittaa pitkästä aikaa suoraviivaista rokkia. Kuisma ja kitaraläjänsä roudattiin seuraavana vedettyyn Saattoväkeen, joka vissiin soitettiin vähän sinnepäin. Hongiston basso pätki, ja biisin lopun kaaos oli oikeasti kaaosta. Mutta helvetillisen hauskaa oli – kiitämme ja pahoittelemme.