Kaikin puolin erinomaisesti alkaneen Sakara Tour 06:n toinen erikoiskoe alkoi Lahden Sibeliustalon Puusepän salista. Saapuessani saliin paikalla oli tekniikan ryhmä viimeistelemässä PA:n pystytystä. Nämä työn sankarit olivat joutuneet edellisenä viikonloppuna niin koville, että pääsyyllisellä oli vaikeuksia kohdata porukka silmästä silmään. Miehet huokuivat kuitenkin odottamatonta positiivisuutta ja morjestelivat riistäjäänsä melkein iloisesti. Ilmeisesti heistä oli pidetty välipäivinä erinomaisen hyvää huolta tai sitten he vain olivat seonneet lopullisesti.

Pian paikalle saapuivat myös hyvin levänneet taiteilijatoverit, jotka uhkuivat intoa rokkaamiseen. Allekirjoittanut lupasi itselleen olla tänä viikonloppuna vain rokkiurpo ja unohtaa kiertueen järjestelyihin liittyvät asiat kokonaan. Vaikka edellisviikonlopun keikat sujuivat kaikin puolin erittäin hyvin, ajoittain meinasi bussissa ajatus karkailla järjestelyasioihin jopa kesken Kangasmäen pieruattentaatin. Päätin että promoottorin henkinen pikkutakki sulatettaisiin tänään alkoholilla, jota ei viikko sitten kulunut käytännössä lainkaan.

Ennen sulattelua luvassa oli kuitenkin armoton määrä odottelua, hevin soittoa ja aivojen vatkausta. Odottelua tapettiin mm. säveltämällä kiertuebiisi, jonka pahoina pääarkkitehteina toimivat Hyyrynen ja Hämäläinen. Sävellyksen tyylilajina oli yllättäen thrash muutamilla Stam1na-soinnuilla varustettuna. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa työnimi “Saatana Perkele” kuitenkin jäi treenaamatta ja esittämättä. Teksti ja biisi ovat kuitenkin olemassa, joten kuka tietää vaikka kappale joskus jonnekin päätyisi.

Tänään oli Stam1nan vuoro polkaista show käyntiin. Lemiläiset leimusivat ilmiliekeissä. Bändi näytti hyvältä, kuulosti vielä paremmalta ja sai jälleen lopetusvuorolaisen puntin tutisemaan. Taas kerran mieleen palasi pari vuotta sitten ääneen lausuttu lause “Vit*u Stam1nan kanssa ei lähdetä enää koskaan yhteisille keikoille!”. Eikä varmaan lähdettäisikään, ellei niiden jätkien kanssa olisi niin pahkeisen mukava reissata. Ensi kerralla pitää varmaan jättää keikat pois ohjelmasta. Lähdetään vain ajelemaan bussilla ympäri Suomea – lyödään korttia, puhutaan paskaa ja bailataan.

Muutaman Stam1na-biisin jälkeen tuntui hyvältä idealta vetäytyä takahuoneeseen opettelemaan kitaransoittoa. Siellä myös viihdyin aina Rytmihäiriön keikan alkuun saakka. Heitä uskalsin odotusadrenaliineissani vilkaista biisin kaksi. Valomies Pefu oli loihtinut taustalle sellaiset väärinpäin käännetyt ristit ja verisateet, että viihdearvo oli verraton.

Oma settimme alkoi Sirpillä, kuten Seinäjoellakin. Biisi on musiikillisesti erinomainen avaus, mutta soitannollisesti hiukan tuskainen lämmittelyraita. Keikalla tempo nousee Kaken mittauksen mukaan 230 bpm:een, eikä sovituskaan niitä suorimpia ole. Kertosäkeen yhtäaikainen stemmojen laulaminen ja kitaransoitto ovat myös olleet allekirjoittaneelle haasteita hankalimmasta päästä.

Jotenkin kaatuillun Sirpin jälkeen soitto lähti kuitenkin rullaamaan, eikä loppukeikasta jäänyt kummempia muistikuvia, mikä on aina hyvä merkki. Oli hyvä, että Stam1nan yleisö oli saanut mellakka-aidan paskaksi. Lavan reunaa vasten roikottelevasta yleisöstä saa voimaa.

Lahdessa EP:n päätösraita Viholliset oli mukana kiertueen keikkasetissä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kuten foorumilta tuttu nimimerkki –R- asian muotoili, Vihollisten soittaminen edellyttää keikalla aivan erityisen, kyseistä kappaletta vaativan fiiliksen. Sellainen saavutetaan ehkä kerran kahdessa vuodessa, eikä Lahdessa ollut sitä tunnetta. Tätä ei saa ymmärtää väärin. Viholliset-fiilis ei ole mitenkään erityisen hyvä tunne, vaan vaikeasti määriteltävä Viholliset-kappaletta vaativa fiilis. Viimeksi sellainen taisi olla DVD-keikalla Jyväskylän Bar68:ssa syksyllä 2004.

Lahdessa taisi jäädä featuroinnit tekemättä, ellei sellaiseksi lasketa Hyrden järjestämiä arpajaisia varsinaisen settimme jälkeen. Mukana oli tietenkin hitleröidyt Viikatteen Kaarlet ja kaikki muut kynnelle kykenevät hampit. Tästä momentumin tappaja –ohjelmaumerosta jouduimme pitämään taiteilijan kanssa jälkikäteen pienen kehityskeskustelun. Kaikella rakkaudella tietenkin.

Keikan jälkeen suuntasimme Onnelaan bailaamaan Sedun ohjeiden mukaisesti. Sinnehän on pystytetty pöydät, joille nimenomaan kuuluu nousta “irrottelemaan”. Me halusimme kuitenkin bailata porukalla ja ahtauduimme yhdelle pöydälle koko 13 henkisen artistikatraan voimin. Järjestyshenkilökunta ei oikein tiennyt kuinka suhtautua Ruuhkaratikaksi ristimäämme juhlimiskonseptiin. Ilmeisesti paikan suunnittelija on kuitenkin tarkoittanut, että pöydällä tanssahtelisi pari viehkeää parikymppistä tyttöä, eikä reipas tusina lievästi ylipainoisia kolmekymppisiä ukkoja. (OK, Stam1nat ovat vielä parikymppisen tytön mitoissa.)

Ruuhkaratikka vei ainakin allekirjoittaneen ennalta mietittyyn päämäärään, sillä seuraavana aamuna jännitys oli tiessään. Rentouden hintana oli armoton päänsärky ja tikkuiset silmät. Tällä kertaa hinta tuntui ihan kohtuulliselta.