Hämeenlinnaan ei varsinaisesti ollut kiirus, mutta koska Juva-hotellista piti olla pihalla kello 11 pääsimme verkkaiseen matkantekoomme hyvissä ajoin. Korkea-ahon Miehen piti suunnistaa tiluksilleen kaivamaan mitälie vallihautaa ja äänimaisemoitsinta jäisi Hämeenlinnassa luottoukko Holtan käsiin. Meinasi päräyttää Harlikalla tonteille, melko rajua. Lettusmieskin aikoi häipyä jonkun nevöööd Iron Maidenin keikalle, ja kitaravastaavaksi paikalle saapuisi nuori ja arvoituksellinen JJ (ei sukua KK:lle). Näillä olemassa olevilla faktoilla suuntasimme kohti tulevaa.

Matka sisälsi muistaakseni säädyttömiä juttuja ja säädytöntä käytöstä, unohtamatta loppumatonta Paskahousukorttirinkiä. Selvyydeksi: Paskahousu on kyseisen korttipelin nimi. Itse olen kesän aikana ottanut tavaksi iskeä Popedaa mankkaan jos meininki meinaa vaikuttaa liian valjulta. Tämäkin valttikortti piti käyttää muutamaan otteeseen. Mainittakoon että suosikkibiisini ovat: ’Palle and the boys’, ’Repe ja Lissu’ ja Tahdotko mut tosiaan’. Erittäin hauska biisi on myös sellainen, jossa lauletaan pelkästään, että raakaa voimaa Eppujen Jee Jee Jee –kertsin melodialla. Ei löydy miltään levyltä, on itse keksitty näet. ”Raakaaa voimaa, raakaa raakaa voimaa!” Rytmiryhmämme toinen osapuoli tekee tämän saman ”tunnelmannostatuskikan” Van Halenilla. On se vaan perin merkillinen jätkä kun ei ole vieläkään tajunnut, että Van Halenin paras levy on 5150! Aina vaan Timantti-Davea, eikä koskaan Hagarin Sammya.

Perillä Hämeenlinnassa ei juurikaan mitään erikoisuuksia tapahtunut. Nakkasin meidän ja Stampan merchandisen myyntiin ja suunnistin muun porukan kanssa syömäpuuhiin. Kelpasihan siinä aterioida aurinkoisena iltapäivänä Linnan kupeessa, Vanajaveden liplatusta kuunnellessa.

Aika riensi ja jalkapalloillen otetun alkulämmön jälkeen pääsi vihdoin töihin. Kerrassaan ihanaa. Musisointi tuntui luonnistuvan joka jantterilta vähintään pätevästi, eikä tekniikkakaan tuottanut pettymyksiä, joten ei auttanut muu kuin heittäytyä fiiliinkiin ja antaa rock’n rollin hengen johdattaa toimitusta. Nuoret, mutta vanhenemaan päin olevat, Stam1nan hurmuripojat saapuivat kesken keikan lavan takaosaan hengailemaan ja virnuilemaan paappojen punnertamiselle. Siitähän sai rahtusen lisäpotkua ja yksi ideakin syntyi aivan spontaanisti: mitäpä jos Kaikka soittaisikin Punaisen kukon matalat taajuudet. No näinhän tapahtui. Vaaroja kaihtamaton bassosankarimme otti pestin vastaan ja pisti sellaisen ropellin pyörimään, että meinasin rumpupallilta pudota. Pitelemätön kaveri! Santtukaan ei suostunut pelkkään statistin rooliin, vaan ampaisi lavalla meuhkaaman muutaman rikkoutuneen rystysen arvoisesti. Basistit, aina vauhti päällä.

Keikan jälkeen piti vetää pikaisesti kuivat kalsarit ylle ja rynnätä tarkastamaan PMMP:n äiskien meininki. Meininki oli hyvä, oikeastaan erinomainen, mikä ei ollut mikään suuri yllätys. Pian kuuluikin bussin kaihoisa kutsu ja kotimatka oli alkava, oli matka alkava.