Tavastialla otettiin vastaan henkilökunnan mukaan yhtä vuoden vaikeimmin myytävistä päivistä: vappuhulinoiden jälkeistä lauantaita. Kävimme Hyrkälän kanssa tsekkaamassa ennakkomyynnin Helsinkiin saavuttuamme, ja kiitettävät puolen tuhatta lippua oli myyty. Huoli pois!

Ennen äänentarkistuksia jäi pari tuntia ylimääräistä aikaa, joka tärvättiin Hyrkkään taloyhtiön saunassa. Seuraavilta saunojilta oli kuulema lämmin vesi loppunut, pahoittelut siitä.

Lämppäreitä oli haalittu paikalle kaksi enemmän kuin laki sallii. Niin hyviä bändejä kuin FM2000 ja Nicole ovatkin, niin melkoinen tungos moisesta ukkolaumasta Tavastian bäkkärille syntyy. Mutta mikäs siinä, kahden keikan jälkeen lämppärit olivat erittäin paikallaan myös omaksi herätykseksi viikonlopun finaalia varten.

Soundcheck oli erikoinen, sillä Kuisma ei päässyt lainkaan paikalle. Vajaalla pakalla pelatessa lopputulos oli myös sen mukainen: vajaa.

Oman soittovuoromme koittaessa klubi oli täysi, joten astuimme lavalle intoa täynnä. Pientä huolta aiheutti edellisen illan vamma, jota olin lääkinnyt hirveällä satsilla ibuprofeiinia. Heilimon Perslarski antoi vielä viimeisen silauksen oivallisella yläselän ja niskan hieronnalla. Päätin myös olla iisisti tämän keikan.

Ja paskat. Adrenaliini vei mukanaan ensitahdeista, ja samalla unohtui niin iisisti ottaminen kuin kipukin. Koko rivimiehistön mielestä keikka oli paras ikinä Tavastialla. Aiemmin emme maalaispoikina ole aina olleet aivan kotonamme rock-häpytön joskus kankeassa ilmapiirissä, mutta nyt irtosi!

Harmi, että vähintään yhdellä viidestä jää aina jotain hampaankoloon. Tällä kertaa keulahahmolla oli suuria vaikeuksia lavasoundin kanssa munilleen menneen monitoritsekin takia. Meidän Marskista on kuitenkin kasvanut jo sen luokan ammattilainen, että luulin myös hänen keikkansa olleen mitä parhain. Ei kuulunut vitutus äänen sävyssä tai esiintymisessä, ja hyvä niin.