5.11.2011 Kokemäki, Stadium Live Club
Marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna Sähkökatko-kiertueella on vain yksi keikka. Näin lyhyeeseen rypistykseen saattaa olla vaikea herätä, joten päätän lähteä keikalle alkupisteen eli Helsingin kautta, vaikka Kokemäelle pääsisi Tampereelta suoraan bussillakin. Perustelen valintaa kotijoukoille sillä, että tarvitsen Heilimon Jarkon naurua. Siitähän Jarkolle maksetaan. Tai virallisesti tietenkin valojen tekemisestä, rumpujen kasaamisesta, roudaamisesta et cetera et cetera.
Junamatka Tampereelta Helsinkiin sujuu aikataulussa. Olen suunnitellut tekeväni rästiin jääneet hommat ja tätä varten olen varannut paikan työskentelyhytistä. On kolumnia, tusina vastaamatonta mailia ja pari sanoittamatonta säkeistöä. Saan päivitettyä fantasiajääkiekkojoukkueeni rosterin.
Perillä Nosturilla tervehdin Herra Ylpön ja Ihmiset, jotka lainaavat treenikämppäämme harjoitellakseen ensi kertaa uuden basistinsa Janne Joutsenniemen kanssa. Bassotaiteilija vitsailee soitinarsenaalillemme, joka muistuttaa enemmän siltä kuin se olisi kyhätty kasaan pikemminkin jotain saaristolomaa kuin keikkaa varten. Joku instrumentti muistuttaa pallogrilliä, toinen taas minibaaria. Hyvät naurut heti alkuruudussa. Kannatti tulla Helsingin kautta!
Allamme on uusi sprintteri, sillä eihän näin lyhyttä siirtymää kannata täyspitkällä vakiobussillamme ajaa. Lähinnä koulukyyti- ja inva-ajossa oleva paku ei haise lainkaan rock’n’rollilta. Vielä. Onneksi ratin taakse asettuu tutusti Roope, ja hetikohta autokin alkaa tuntumaan asianmukaisemmalta. Rollon lisäksi bussiin istuu yhtyeemme taustajoukoista tutut naamat KK ja Rääpäle. Mutta missä Jarkko? MISSÄ JARKKO!?! Saan kuulla Jarkon valinneen Kokemäen kokemisen sijaan islanninponiratsastuksen. Olen mykistynyt. Kuisma toteaa lakonisesti, että nyt kukaan ei naura jutuilleni. Sen sijaan minulle tullaan varmasti nauramaan. Muistan koulukiusausajat. Vietnam flashback.
Matkaamme yhden pysähdyksen taktiikalla. Pahennusta herättämme huoltoasemalla, kun vanhempi naishenkilö säikähtää ryhmämme nähdessään todeten: “No johan on markkinat kun kaikki maailman pirut on koottu samaan kasaan”. Tunnen olevani vaarallinen. En olekaan pitkään aikaan kokenut moista. Viimeeksi olin vaarallinen yläasteella kun ajoin polkupyörällä ilman käsiä pitkin Penttiläntietä ja vedin vanhainkodin alamäen mutkassa nokkospuskaan. Kyseessä oli liikenteen vaarantaminen.
Stadium Live Clubissa saamme tarkastaa äänet aivan rauhassa. Kulutamme touhuun kolmisen tuntia. Soitamme soundcheckissä puolet setin kappaleista. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Soittokuppila on todellinen yökerho, sillä yleisö pääsee sisään vasta yhdeltätoista. Dj soittaa jopa rokkikappaleita, yleensähän maakunnissa on totuttu kuulemaan lähinnä Haddawayta. Keikan jälkeen tosin joko dj vaihtuu tai palaa ruotuun, sillä Baby Don’t Hurt Me kuullaan ainakin kahdesti.
Keikka menee hyvin. Yleisön vastaanotto on lämmintä. Koko akustisen touhumme mielekkyys testataan tällaisissa paikoissa. Mikäli yleisö löytää paikalle myös suurten asutuskeskusten ulkopuolella, olemme onnistuneet. Taisimme siis niin tehdä, sillä useampi sata kuulijaa saapui paikalle kannustamaan. Ei ole helppoa soittaa puolenyön jälkeen hiljaa ja herkästi nousuhumalaiselle yleisölle, jonka tekisi mieli tampata jalkaa lattiaan ja viskoa nyrkkiä ilmaan. Varmasti joku myös pettyi, mutta suurin osa näytti viihtyvän. Jotkut vaikuttivat jopa liikuttuneilta. Ainakin soittoniekat sitä ovat, sillä onhan osamme onnekas kun saamme illasta toiseen musisoida haluamallamme tavalla saaden vielä yleisön sympatiat puolellemme. Onnellisuuden lisäksi koen kiitollisuutta.
Keikan jälkeen tunteet kuitenkin myllertävät. Pateja näissä akustisissa keikoissa jää piippuun aika lailla. Sähköisen keikan jälkeenhän puhti on täysin kadoksissa ja olokin toisinaan kuin maratonin jäljiltä. Kaikkensa voi antaa niin monella tavalla, mutta kun on tottunut vuosikausia keikkakokemuksen olevan fyysinen tapahtuma, on vaikea hyväksyä vastakkaista. Takahuoneessa kuullaan suoraa huutoa ja tavaroitakin potkitaan. Kielteisiä tuntemukset eivät silti ole, keikkahan meni hyvin. On vain pakko saada kehoon jäänyt energiaa purettua.
Hieman lyhykäiseltähän tällainen yhden keikan viikonloppu tuntuu, onneksi seuraavaksi on vuorossa taas normaali kahden keikan ponnistus. Mikkelissä ja Kouvolassa nähdään!
Mokoman akustinen kokoelma-albumi Varjopuoli näkee päivänvalon tänään. 
Kommentit
JOITTE SIT MOTELLISTA MUN MEHUT VITUN HOMOT
Jätä kommentti