Keikkaa edeltävissä treeneissä taisimme soitella vähän mitä ja miten sattuu, joten looginen nimi yhden keikan ”kiertueelle” oli: Soitetaan miten halutaan 2009. Hirvittävän nokkelaa, konsertin järjestäjä huomioon ottaen. Puolen tunnin setti muodostui kuitenkin suhteellisen luontevasti, vaikka soitto- ja keikkataukoa jokunen kuukausi olikin takana. Unohdettuja b-puolen harvinaisuuksia ei siis treenattu. Metallicaa taidettiin soittaa coverina, tai ainakin yhtä riffiä siltä uudelta levyltä. Se se olisikin ollut viileä veto kun olisi ampunut maukkaaan cover-potpurin Radio rock -hengessä. Suomi hevin Osmo’s Cosmos, here we came! Paitsi että fakta on se, että emme ole kovinkaan kaksisia coveroitsijoita, joten jättäkäämme homma suosiolla esimerkiksi Imatran ammattilaisille.

Itse keikkapäivän alku oli aivan perseestä. Ainakin miulla, muillahan saattoi svengata vaikka kuinka hilpeästi, mistä mie tiiän. Flunssa oli iskenyt pari päivää aikaisemmin ja pientä lämpöäkin piteli. Lähde siinä sitten iloisin mielin jäähallille koko päiväksi kykkimään. Lämmintä ylle, taksi alle ja Edeliltä Sakaran artistien rättejä hakemaan. Mukana karkeloissa olisi myös Diablo ja YUP, joten lavojen lisäksi markkinat oli syytä ottaa haltuun.

Kun saavuin hallille, muut ukot olivatkin jo ehtineet backlinen kanssa paikalle. Ryhdikästä toimintaa. Hipinkin ryhti ilmeisesti suoristuu näin itsenäisyyspäivän alla. Jarkko kasaili kannuja niin vietävästi, KK tutustui monitorointiin viettelevän kireissä byysissään, Miitri kiskoi lippalakkia syvemmälle päähänsä huokaillen syvään, Roope myhäili pahaenteisesti illan ryyppy- ja jallitusreissu mielessään, bändin jääkiekkofanaatikot olivat etsimässä Stig Wetzellin kadonneita munasuojuksia ja Santtu oli, Santtu.

Pikkaista kahvittelua ja koittikin soundcheckin aika, ja kai siinä jotain kameroitakin samalla säädeltiin. Kaikki meni jouhevasti ja Miitrikin vaikutti tyytyväiseltä. Tämän jälkeen oli edessä suhteellisen erikoislaatuinen tapahtuma. Nimittäin Suosikin julistekuvaukset! Enpä olisi aikoinani uskonut kun Suosikin Bogart Co:n julistetta seinään sinitarrasin, että jonain päivänä Suosikin julisteen sedillä ei ole ollenkaan noin valkeat hampaat ja tubeeratut tukat, ja vaatepartensakin on kovin tylsä ja mustanpuhuva. Voi vitalis kuinka riettaan näköisiä jätkiä Bogartin Esa, Sami, Veijo, Kai ja Johnny olivatkaan! Pakko kompata. Sitten maskeeraaja iski telalla pakkelia lihaisille naamoillemme ja olimme valmiit esittelemään sitä yhtä peilin edessä opeteltua ilmettä. Eihän sitä Mokoma-julistetta ole tosin vielä lehdessä näkynyt. Veikkaankin, että Salosen Teron Photoshopista on loppunut vääntö kesken ja päätoimittaja on todennut Teron ylityötunteja laskiessaan, että eiköhän se olisi kuitenkin parempi laittaa vaikka se Moffatsin juliste.

Julmettu määrä tuttuja siellä hallilla pyöri, mutta ei siinä oikein kenenkään kanssa mitään ehtinyt, eikä jaksanutkaan. Ihmisiä tuli, ihmisiä meni. Kotiteollisuuden bäkkärillä pyörähtäminen taisi olla ainut vakavampi kontaktinhakuyritys. Sielläkin tuntui olevan joku Jucci69-show käynnissä, tai ainakin joku pyryharakka siinä pyöri ja selitti niin saatanasti. Sopi flunssaisen voipuneeseen olotilaani kuin kourallinen tupakantumppeja aamukahviin.

Illan pääagenda eli keikka tuntui soittaessa vähän nihkeältä, mutta itse asiassa se taisi olla ihan passeli veto. Muutama talon tekniikkahahmo oli jopa sitä mieltä, että jytämme oli liikutellut hallin yleisöä kaikista eniten. Mahdollistahan se on sekin. Ennen keikkaa oli jotain ihmeellistä säätöä televisioitavien biisien esityskohdista ja biisilistoja toimitettiin ees sun taas. Lopputulos oli varmisteluista huolimatta se, että telkkarista tuli ulos vain yksi biisi (Kolmannen asteen kuulustelu), sovitun kahden (Pahaa verta & Marras) sijaan. Seuraavan päivän uusinnassa biisejä tuli kuulema kaksin kappalein, joten se homma korjaantui viimeistään siinä. Sellaista se on Mokoman seikkailu live-lähetysten maailmassa. Arvaamatonta ja hurjaa. Ei onneksi kovin vaarallista.

Keikan jälkeen porukkamme levähti aika äkkiä omille teilleen ja jäähallillakin meininki loppui kuin leikaten. Itse valitsin jatkovaihtoehdoista sen vaarallisimman ja lähdin kahden todellisen keskiyön cowboyn, Rollon ja Santun, matkaan. Eihän siitä kuitenkaan mitään tullut. Pari lämmintä minttufernettiä ehdin nauttia, kun oloni muuttui lähinnä tukalaksi, joten taksin tilaaminen tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Tuttu kuski sattui olemaan ajossa, joten kotimatkaan pääsi kivasti suoraan baarin ovelta.

Illan hassuin juttu sattuikin taksimatkalla. Kuski kertoi, että edellinen asiakas oli ottanut ns. juoksutaksin eli maksuhetken koittaessa umpihumalainen rambo olikin luikkinut tiehensä. Eihän siinä kummempaa, mutta kaiffarilta oli jäänyt autoon kolme ruoka-annosta, jotka hän oli ostanut juuri ennen kyytiin astumistaan. Ystävällisenä miehenä kuski tarjosi aterioita minulle, koska oli itse juuri ruokaillut. Hetken tilannetta pohdiskelin ja kun varmistuin, että freerider ei ollut safkoihin koskenut, niin päätin napata laatikot mukaan ja tutustua niiden sisältöön välittömästi kotiin päästyäni, nälkäkin oli. Kotona lodjut auki ja onneni oli valtaisa! Ei mitään vetisiä makkaraperunoita, vaan kolme samanlaista ateriaa intialaista kanaa & riisiä, lämpimiäkin olivat. Hyvältä maistui, ja kaikki tuli syötyä itsenäisyyspäivän mittaan. Hivenen mietitytti, että millainen kännikulinaristi ostaa viimeisillä rahoillaan kolme annosta intialaista sapuskaa ja paniikkipäissään jättää ne taksiin? Noh, sattuuhan sitä ja tarinalle on varmaan joku looginen selitys.