Aamu valkeni Porissa kalpeana. Lähtö hotellin kupeesta oli sovittu tasan kello 12.00. Minä virkaheittona kiertuedamagerina nelikielivirtuoosille soittamaan noin kello 12.20. Vastaus kuului jotakuinkin: ”Eiku just p*skalle olin menossa.” Voi tuota huoletonta boheemia, tuota luonnon lapsusta.

Kokkolaan ajettiinkin kelpo tovi. Matkalla tapahtui varmaan kaikkea todella unohtumatonta. Pakko myöntää, että miulla ei ole harmaintakaan muistikuvaa tästä siirtymästä, eikä mene edes kännin piikkiin. Ei edes Sapattivuoden. Sen muistan, että Johnny Cashin versio I Can See A Darkness –biisistä (alkuperäinen esittäjä on Bonnie ”Prince” Billy) soi päässäni koko matkan. Mustiinhan se vetää aina silloin tällöin itse kullakin, l-l-l-l-luulisin niin.

Perille päästyämme potkimme jalkapalloa ja joku teki vissiin jonkun haastattelun, Ari Koivusen orkestereineen tarjotessa toiminnallemme taustamusiikkia. Ari on muuten vallan kelpo jätkä, ei ollenkaan leso. Älkää siis uskoko ihan kaikkea mitä luette.

Kokkolan veto oli muistaakseni aivan kelvollinen, ja jengiäkin oli paikalla ihan mukavasti. Tässä syvälle pureutuva analyysini illan soittokarkeloista.

Keikan jälkeen Servaalin ihanat tytöt eli keikkabussisponsorimme kävivät morjestamassa ja toteamassa Velkopopovickyn turvottamien naamojemme traagisen tilan. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä huomasimme että koko kesän palvellut potkupallo oli anastettu keikkamme aikana. Lisäksi bäkkäriteltasta puuttui x-määrä virvokkeita ja Miitriltäkin oli joku piuha mystisesti kateissa. Pitkäkyntisiä Kokkolan yössä. ”Tän mä vielä kostan”, leukailisi Jyri Riikonen tilanteeseen.