Lauantai

Aikaiset lähdöt jatkuvat. Tällä kertaa unta tulee mittariin kolme tuntia, joillakin vielä vähemmän. Sataa vettä, eikä viikonlopuksi ole lupailtu kummaisempaa edes Turkuun, tuohon vaaleiden farkkujen ja valkoisten toppien ihmemaahan. Aamulento on tällä kertaa perusteltu, sillä edessä on harvinainen vapaapäivä festareilla, ja seurueemme bailausvastaavat säntäävätkin Turkuun into piukalla. Myös Mokoma-crewin teknologiaihmeet Hössö ja Lettunen saadaan porukoihin. Ennen kuin huomaammekaan, bailaamme Ruisrockin VIP-alueella kuumimpien superjulkkisten kanssa, joista maininnan arvoinen on Äijät-ohjelman Jouni Hynynen.

VIP-alueella on tilanne päällä lähes jatkuvasti. Hoksaan esimerkiksi, että Jägermaister-putkiloista saa machu picchu -henkisen perspan-huilun, joten keikkailen ympäri kaljatelttaa ihan vaan naurupalkalla. Näen myös vanhoja tuttuja. Kie von Rullakko myönsi, että niin kutsutuissa “Provinssin kuulusteluissa” esille tulleet niin kutsutut “Mattilan rullakkoluvat” olivat todellakin myönnetty erittäin hatarin perustein. Mutta ammattimiehet olivatkin tästä johtuen hoitaneet logistiikka-asiansa kuntoon yllättävää luovuutta osoittaen. Miehet olivat nimittäin ostaneet bändillensä kaikki maailman rullakot. “Mitä, etkö ole lukenut Hesarin taloussivuja?” Kie kysyy, ja hämmästelee allekirjoittaneen aukkoja yleissivistyksessä. Olen sanaton. Unohdamme liikeasiat hetkeksi, ja lähdemme katsomaan In Flamesia. Kylläpä tulee hiljaa.

Lautalla Ruissalosta keskustaan esiinnymme paikalliselle Välitetään läheisistä -yhdistyksen avunanto- ja huolenpitojaostolle. Settilistaan kuuluu niin Paratiisi kuin Time To Kill Is Now. Encoretkin vedetään, mutta tällä kertaa polkuhintaan 2 euroa kappale. Yökerhoon en pääse, sillä jo terassilla ihmettelen silmieni valumista. Tuntuu kuin ne olisivat valahtaneet rintalastan korkeudelle. Hyyrys-Antti jaksaa kuitenkin laulattaa paikalle saapunutta pappaa. “Ei myö mitään Dingoa lauleta, myö ollaan vanhan liiton miehiä”, Antti esittelee itsensä ja noin 75-vuotiaan kaverinsa. Heti perään ilmoille kajahtaa Akselin ja Elinan häävalssi. Erittäin surrealistista tunnelmaa korostaa Hyrden kasvukipukaaos-pantomiimi, jonka hän esittää aina kun avaruusmatkailultaan ehtii. Tällä kertaa lähden ajoissa nukkumaan.

Sunnuntai

Nukuin hyvin, kuten työpäivää edeltävänä yönä pitääkin. Keikkapaikalla odottaa tyly yllätys. Tekniikka kertoo, että meikäläisen kitaroita ja Jannen peltejä ei löydy bussista. Ensimmäinen ajatus on, että bussiin on murtauduttu. Toinen ajatus on se että kamat ovat unohtuneet Helsinki-Vantaalle. Jälkimmäinen pitää kutinsa, ja huojentava puhelinsoitto kertoo kahden kitaralaukun ja yhden peltikeissin odottavan Suomen Löytötavarapalvelussa. Keikka vedetään varavehkeillä, ja sekoiluepisodin jälkeen ainakin adrenaliinitaso on sopiva keikkaa varten.

Ja keikka olikin huikea, yksi uramme hienoimmista aikaisesta soittoajasta ja kurjasta säästä riippumatta. Circle pit -porukka myllytti Rantalavalla ennennäkemättömällä raivolla, ja encoren käynnistänyt wall of death oli huikeaa katsottavaa. FC Mokomalaisia runsaasti sisältänyt pitti ei edes malttanut odotella illan viimeisen hitaan käynnistymistä, vaikka Marko kyllä yritti sanoa että lauletaan ensin yhdessä. Pitissä järjestetään uutta yhteenjuoksutapahtumaa, ja Takatalven alun sketsi, jossa vetäistään kolme valelähtöä ennen kuin päästään asiaa, kirvoitti myös kolme varaslähtöä pitissä. Erittäin innokkaan oloista porukkaa!

Keikan jälkeen tunnelma on fantastinen, vaikka ukot ovatkin rättiväsyneitä. Taputtelemme toisiamme selkään, ja ryhdymme odottamaan Stam1nan keikkaa, sillä kuljemme edelleen samoilla autoilla. Aikaa tappaakseni hitleröin Kaikan, joka puolestaan esittelee itsensä Mando Diaon saksalaiselle crewille seuraavasti: “Hi, I’m Eva Braun from Sweden”. Hetkeä myöhemmin Skjelmi lähettää ikäväpäissään valokuvan itsestään ja täyskokoisesta pahvi-Jarskista. Hyvä valinta mökkireissulle saunaseuraksi, jos alkuperäinen sattuu olemaan toisella puolella maapalloa. Lisäksi Ilta-Sanomista luetaan Oudot museot -otsikon alta, että Friitalan nahkamuseon Nahka on Rock -näyttelyä puffataan meidän nimissämme. Tämä naurattaa, sillä emme ole nahkaorkesterina liiemmin mainetta niittäneet. Allekirjoittanut lähetti sinne nimittäin yhden puolipitkän Aaltosen rokkirotsin, joten eivät tainneet tällä kertaa saada Jim Morrisonin nahkahousuja kokoelmaan.

Stam1nan keikan jälkeen pakkaamme kamat yhteiseen autoon ja ajelemme Nosturiin roudaamaan. Erittäin glamour-vapaa päätös hienolle viikonlopulle. Kävin vielä maanantaina hakemassa kitarat löytötavaratoimistosta. Asiakaspalvelutäti ihmetteli hauta-arkun kokoista laatikkoa raahatessaan, että miten tällaiset voi unohtaa. Erittäin hyvä kysymys. Hauskinta tässä oli se, että joku huusi lentokentällä meidän perään, että teiltä taisi unohtua jotain. Tähän kuuloetäisyydellä olleet seurueemme jäsenet totesivat “huh huh, olipa täpärällä”, eivätkä esimerkiksi käyneet noutamassa tavaroita…

Seuraavaksi ohjelmassa onkin jo studio. Vitin siistiä! Ei millään malttaisi odottaa että pääsee vihdoinkin uusien kappaleiden pari