MOKOMA.COM

Ties monetta kertaa kävi matkamme Lutakkoon. Laulu raikasi, viini virtasi ja rinnoissa kupli riemu. Jotain oli siis jäänyt eilisestä hampaankoloon. Allekirjoittanut vetäisi ihanan tunnelman siivittämänä päiväylilyönnit aivan huomaamattaan, soundchekistä ei tullut mitään ja rumpujen kasaaminenkin oli silkkaa avaruustiedettä. Raportoin asiasta sekavin tekstiviestein, toivon voimaa ja ymmärrystä, en saanut kumpaakaan, harmitti vietävästi. Olin epäonnistunut ihmisenä ja muusikkona. Joku totesi: “Selvä alkoholisti”. Totesin, että päinvastoin, aivan päissäänhän minä. Suuntasin hotelliin nukkumaan. Sinnehän on moni kuollut, mutta sitä en aikonut tehdä, vaan nauttia piristävät iltalevot ja nousta siivilleni kuin Peenix-lintu Lutakon yleisön edessä.

Ja näin myös kävi, keikka sujui lähes moitteettomasti! Soitimme ennätyspitkän setin kahdella encorella ja koko orkesteri oli keikan jälkeen yhtä väsynyttä hangonkeksiä. Ensi-iltansa sai Syvyys on vaiti -kappale. Uusi Aatami, uusi Eeva sekä Seitsemän sinetin takana soivat myös pitkästä aikaa. Tuomo löi klassiseen Lutakko-stailiin kätensä turvoksiin ja taas piti saada takahuoneeseen jääpussia. Viimeksi Tuomo paranteli turvotusta muistaakseni jollain pakastekalapussilla, ja haju oli sen mukainen kun sulanut kalaliemi pukkasi ulos pussinsivusta. Lutakon henkilökunta oli taas kerran loistava palvelusalttiudessaan, joten ei heille voi muuta kun toivotella ansaittua kesälomaa.

Mutta lopuksi vakava varoituksen sana kaikille päiväkännimuusikoille ja muillekin tuurijuopoille: tässähän olisi voinut käydä myös toisinkin ja ukko ei olisi toennut keikalle ollenkaan. Joten tämä ei ole mikään selviytymistarina, vaan varoittava esimerkki kuinka tukalaan tilanteeseen sitä saattaa ihmispolo itsensä ajaa. Ohasevarma.

Mäntistö valui pelipaikalle omilta suunniltaan, ja oli suunniltaan lähinnä hyvin tai huonosti menneistä MM-veikkauksista. Ensin kävimme läpi tärkeimmät kuulumiset eli miten pistesaldo on kelläkin karttunut ja sitten vasta kyselimme, että kuinkas se kesä on muuten lähtenyt sujumaan, tuliko kalaa, onko hiki ja vieläkö se laituri kelluu? (Selvennykseksi: meillä on sellainen 30 hengen porukka joka on veikannut kaikkien pelien tulokset finaaliin saakka, ja parhaiten veikanneita odottaa valtava palkinto.) Crewin kehotuksesta emme menneet häsläämään laitteiston kasailussa olleenkaan, ja tämä mahdollistikin siirtymisen Mikonkadun terassijatkumoon. Oli siellä ihmistä jos monenmoista ja janoista.

Kollektiiviamme vaivasi pikkaisen joku epämärääinen vatsapöpö, mutta tarpeiden kiinteysasteita riittävästi analysoituamme paiskasimme roskien sijaan hevit soimaan. Vaikka Ontherocksin lava ei varsinaisesti mikään lentokenttä ole, niin tänään se tuntui yllättävän tilavalta. Syynä lienee se, että lavalla ei ollut ainuttakaan monitoria, jokaisen svengaillessa ainoastaan korvamonitorin tuottaman äänimaiseman tahdissa. Oli syy mikä tahansa, mutta nyt soitto ja laulu kulkivat vaivattoman tuntuisesti. Lisävoimaa antoi hivenen seisoskeleva keskiviikkoyleisä, joka ei missään vaiheessa antautunut mihinkään suurempaan karkelointiin, mutta käyttäytymisellään lietsoi bändin yrittämään yhä kovempaa ja riehakkaammin. Eli voimaa voi saada yhtä lailla villisti pyörivästä pitistä kuin seisoskelevastakin yleisöstä, kertakaikkinen win-win situation.

Keikan jälkeen bailasimme hieman ja siihen oli kerrankin järkevä syy. Olimme järkeilleet niin, että seuraavana päivänä Jyväskylässä ei voisi rentoutua, koska perjantaina Provinssissa pitää olla juhlaiskussa, joten tänään voi ja pitää revitellä, jotta huomenna ei edes huvita lähteä riekkumaan. Tätä suunnitelmaa lähdimme toteuttamaan. Lopputulos: onnistunut. Ainoastaan jatkot jäävät pöytäkirjoihin maailman kaikkeuden latteimpina. Siirryimme poikaporukalla Kalliossa sijaitsevaan yksityisasuntoon ja pistimme uuden Celtic Frostin soimaan, kuluu noin viisi minuuttia kun joku toteaa kaikkien suulla: “Eiköhän tää ollut v*ttu tässä, tilaa äijä taksi!”

Tallennan aamutuimaan pari riffiä kovalevylle. Näitä tuntuu taas tulevan. Puutteellisen tyylitajun takia laadusta on taas täysin mahdotonta sanoa mitään, mutta ei se ennenkään ole menoa haitannut.

Matkalla Kiikalaan pysähdymme Kasvihuoneilmiössä, mutta papukaijaa ei näy missään. Mikähän sille on tullut, lieneekö hermostunut turistien “sano moi!” -kommentteihin. Meinaamme ostaa 20 metrisen naamiointiverkon taustakankaaksi, mutta tulemme järkiimme. Hankintoja ei tällä kertaa tule tehtyä, edes metsästyskäyttöön sopiva ritsa ei miehiämme kiinnosta. Lieneekö vanhuus päässyt yllättämään?

Kiikalassa on käynnissä sellainen kuminpoltto ja moottorin huudattaminen että ei mitään järkeä. Toinen toistaan hurjemman näköiset mopot rullaavat lentokenttää edes takaisin välillä yhdellä, välillä kahdella renkaalla ajaen. Kuminpolttoa ei ole tullut seurattua livenä aikaisemmin kun telkkarista ja Lappeenrannan Vapauden aukiolla, joten hetken aikaa tuli burn out -ringin vieressä ihmeteltyä, kuinka takapyörä katoaa savuna ilmaan. Moottorin voimaa uhkuvassa käyntiäänessä on joku yhteys heavy metal -musiikkiin. Olenkohan ensimmäinen joka keksi tämän yhteyden?

Tämän viikonloppuiset keikat ovat ensimmäisiä jolloin kaikilla mokomalaisilla on langattomat korvamonitorit. Syy tähän on se että monitorisaundi on teoriassa aina sama ja soundcheckiä ei tarvitse kiireisten festarivaihtojen aikana tehdä pitkän kaavan mukaan. Lisäksi tekniikan pojat luonnollisesti arvostavat kaluston kompaktia kokoa. Lavalla soittaja arvostaa sitä, että saundi on parhaimmillaan loistava ja että kuunteluympäristö on sama joka puolella lavaa. Mikäs siinä on isolla lavalla temmeltäessä! Ensimmäisten keikkojen jännitysmomentti kasvaa, koska signaaliketjussa on paljon uusia laitteita jotka voivat olla toimimatta. Omituisena yksityiskohtana kerrottakoon myös, että koska kyseiset tulpat demppaavat lähes kaiken ulkomaailmasta tulevan äänen, on yleisökin mikitettävä. Muuten tuntuu siltä että kuuntelisi luureilla studiodemoa mökin terassilla, eikä yleisön mylvimisestä saa voimaa. Tilanne on omituinen, mutta siihen on vain totuttava.

Itse keikka menee mukavissa tunnelmissa. Teltassa on paljon ihmisiä, ja voisi kuvitella että suurelle osalle meidän täytyy olla uusi tuttavuus. Mukava havainto on se, että jengi ei poistunut keikan aikana ulos terassille, vaikka siellä oli mukava kesäyö.

Keikan jälkeen hämmästelemme sydänöisen lentokentän maisemaa. Täällähän vallitsee Mad Max -tunnelma! Telttaleirejä häämöttää siellä täällä, nuotiot loimottavat ja joka puolelta kuuluu vesijäähdytteisin rivinelosen rajoitinta vasten hakkaava väkivaltainen ulina. Illan sketsiviihteestä vastaa kolmen miehen seurue, jonka humalaista ajoa Ducati Supersportilla seuraamme mielenkiinnolla. Kolme päällä ajaessa miekkosten humala pääsee yllättämään, ja kun hyrrävoima loppuu, kellahtaa kallis pyörä kyljelleen. Poliisiasiahan siitä tulee, ja miehet ohjataan ambulanssin kautta maijan takakonttiin. Käymme myöhemmin hampaita kiristellen katsomassa poliisinauhan ympäröimää komeaa mootoripyörää. Pahaa tekee. Kun pyörän omistaja aamulla herää putkasta ja muistaa mitä tapahtui, niin kyllähän se kuivuva kortti, turvonnut nilkka ja ruvelle menneet katteet varmaan pikkuisen vituttavat. Mutta sellaista se on se elämä.