Ties monetta kertaa kävi matkamme Lutakkoon. Laulu raikasi, viini virtasi ja rinnoissa kupli riemu. Jotain oli siis jäänyt eilisestä hampaankoloon. Allekirjoittanut vetäisi ihanan tunnelman siivittämänä päiväylilyönnit aivan huomaamattaan, soundchekistä ei tullut mitään ja rumpujen kasaaminenkin oli silkkaa avaruustiedettä. Raportoin asiasta sekavin tekstiviestein, toivon voimaa ja ymmärrystä, en saanut kumpaakaan, harmitti vietävästi. Olin epäonnistunut ihmisenä ja muusikkona. Joku totesi: “Selvä alkoholisti”. Totesin, että päinvastoin, aivan päissäänhän minä. Suuntasin hotelliin nukkumaan. Sinnehän on moni kuollut, mutta sitä en aikonut tehdä, vaan nauttia piristävät iltalevot ja nousta siivilleni kuin Peenix-lintu Lutakon yleisön edessä.

Ja näin myös kävi, keikka sujui lähes moitteettomasti! Soitimme ennätyspitkän setin kahdella encorella ja koko orkesteri oli keikan jälkeen yhtä väsynyttä hangonkeksiä. Ensi-iltansa sai Syvyys on vaiti -kappale. Uusi Aatami, uusi Eeva sekä Seitsemän sinetin takana soivat myös pitkästä aikaa. Tuomo löi klassiseen Lutakko-stailiin kätensä turvoksiin ja taas piti saada takahuoneeseen jääpussia. Viimeksi Tuomo paranteli turvotusta muistaakseni jollain pakastekalapussilla, ja haju oli sen mukainen kun sulanut kalaliemi pukkasi ulos pussinsivusta. Lutakon henkilökunta oli taas kerran loistava palvelusalttiudessaan, joten ei heille voi muuta kun toivotella ansaittua kesälomaa.

Mutta lopuksi vakava varoituksen sana kaikille päiväkännimuusikoille ja muillekin tuurijuopoille: tässähän olisi voinut käydä myös toisinkin ja ukko ei olisi toennut keikalle ollenkaan. Joten tämä ei ole mikään selviytymistarina, vaan varoittava esimerkki kuinka tukalaan tilanteeseen sitä saattaa ihmispolo itsensä ajaa. Ohasevarma.