Oli aika astua bussiin viimeisen kerran Kestääkö tajunta -kiertueella. Onneksi seuraava keikka tehtäisiin kahden viikon päästä jo eri otsikon alla. Emme olisi jaksaneet tätä enää hetkeäkään.

Kestääkö tajunta -kiertue oli melkoisen pitkälle ajalle venähtänyt Kuoleman laulukunnaat -albumin promorundi. Niinpä setin pääpaino on kuluneena keväänä ollut uuden levyn kappaleissa. Parhaimmillaan settiin on valikoitunut lähes kaikki KLK:n viisut, mikä kertoo kappaleiden livetoimivuudesta. Tämä on tekijälle tärkeä asia.

Kevään viimeinen rypistys alkoi Turusta, jossa emme olleet käyneet vuoteen. Ruisrockia ei lasketa. Johtuuko sitten heimojen vastakkaisuudesta Suomen kartalla vai mistä, mutta Turku on tuntunut eräältä viimeisistä valloittamattomista linnakkeista. Erinomaisiakin keikkoja on Turussa heitetty, kuten Stam1nan kanssa juuri vuosi sitten. Siitä huolimatta odotukset ovat pysyneet varovaisina.

Matka pääsi käynnistymään Helsingistä tovia myöhässä, koska itse itsensä matkanjohtajaksi nimeämä Hämäläinen seisotti revohkaamme väärällä laidalla parkkipaikkaa, joka toimii reissujen starttiruutunamme. Karjalaiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana omien mielipiteiden ja mutu-näkemysten esittäminen vankkoina faktoina, mieluusti vielä helvetin kovaan ääneen. Kun sitten käytäntö osoittaa mielipiteen esittäjän olleen väärässä, voi hän aivan hyväksytysti vastata, että “Mistäs mie oisin voinu tietää”, korkata oluen ja siirtyä kertomaan seuraavaa kaskua. Näin meillä.

Turun alkuillassa kaikki sujui käsikirjoituksen mukaisesti, hotelliin asettuminen, soundcheck sekä ruokailu. Kiinalainen ateria oli sinänsä ihan maittava, mutta ei se mitään keikkapäivän ruokaa ole. Vielä tuntienkin päästä keikalla suuhun pyrki inkiväärin ja chilin makuisia happamia röyhtäisyjä. Voi myös olla, että vika ei ollut ruoassa, vaan runnellussa ruoansulatusjärjestelmässä.

Ja kävimmehän me myös Levykauppa Äxässä nimmareita jakamassa. Puolen tunnin urakkahan se taas oli, kuten kaikissa aiemmissakin tilaisuuksissa. Tällä kertaa mieleen jäi erityisesti erään äidin meille leipomat mokkapalat, jotka myöhemmin maistuviksi todettiin. Kiitos!

Kuten usein perjantaikeikoilla, mäntistöllä oli ilmiselviä vaikeuksia käsittää, että keikka alkaisi muutaman minuutin päästä. Erinomaista lääkettä tähän saatiin yleisöltä, jonka korvia huumaavan kovat Mokoma-huudot muistuttivat, että keikkatilanteestahan tässä täytyy olla kysymys.

Myös pienet tekniset hätätilanteet keikan alla herättävät mukavasti. Kuisman kitaran langaton lähetin hajosi juuri ennen lavalle astumista. Tekniikka-Teron ja Kuisman säntäily ympäriinsä meisselit kourassa sai koko porukan adrenaliinitasot vaadittavalle levelille. Heh-heh.

Lavalle astuessa olimmekin sitten täysin hereillä. Ja niin oli yleisökin. Helvetillinen meteli ja meininki jatkui läpi keikan. Niin hurjalta touhu lavalle näytti, että jossain vaiheessa Markon piti oikein kysymällä tarkistaa pittiporukan viihtyvyys. Vastaukseksi Marko sai ylöspäin suunnatun peukun ja mairean hymyn veriseltä naamalta. Sillä tavalla. Keikka jatkukoon.

Loppuunmyyty keikka sujui täydessä hurmoksessa. Juuri mitään ei keikasta muista. Pitkätukkaklassikko sen sijaan jäi mieleen. Allekirjoittaneen tukka nimittäin tarttui ropelinpyörityksessä kivuliaasti Kuisman virityskoneistoon. Toisin kuin Stonen kitaristikaksikko aikanaan, me saimme selviteltyä tilanteen poistumatta lavalta.

Parien encoreiden jälkeen poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen huohottamaan ja valmistautumaan kiertueen lopettajaisiin perkeleellisen meluisassa hevibaarissa. Meluahan sitä aina ensimmäiseksi keikan jälkeen kaipaa.