Tampereelle saavumme ajoissa. Roudaukset ja soundcheckit sujuvat kuin tanssi, ja saamme sali- sekä lavasoundin erittäin hyväksi. Onpa kiva soittaa kun homma toimii! Siirrymme kukin tahoillemme latautumaan iltaa varten. Katsellaan jääkiekkoa ja Cannibal Corpsen Making of Wretched Spawnia. Allekirjoittanutta väsyttää ja jännittää. “V*ttu mikä jätkä”, ajattelen itsekseni puoliääneen.

Tampereen Klubi on täynnä. Vaihdan muutamat kuulumiset vanhojen kavereiden kanssa, mutta seurusteleminen on hieman vaikeaa, kun keskittyminen illan keikkaa varten on ollut käynnissä jo aamusta asti. Illan aloittaa Steep-orkesteri, joka louhii modernia mättömetalliaan kiitettävällä pieteetillä. Orkesterin ulosanti on tanakoitunut sitten edellisen äänitteen. Mikäs sen mukavampaa. Sitten vuorossa ovat Stam1nan pojat. Toteamme kuorossa että tämä saa jumalauta olla viimeinen keikka noiden kanssa. Ei lämppärin pidä olla pääbändiä parempi, eihän?

Oma keikkamme menee omalta osaltani mahtavan hienoissa tunnelmissa. Langattomien kitarakamojen ansiosta pystyn ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään koko lavaa hyödyksi. Siellä Tuomon puolella tuntuu olevan myös hyvä meininki. Harmi että Tuomo ei saanut taaskaan suhinoita ja rätinöitä rauhoittumaan vaan mies joutuu soittamaan edelleen piuhan kanssa.

Roudauksen jälkeen osa crewistä lähtee kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Osa meistä saa kuitenkin aamuyöllä kahden aikaan loistavan idean ja päättää jäädä Tampereelle bailaamaan ankarasti läpi yön kaupungin kuumimpiin yökerhoihin tunnetuimpien pintaliitomuusikkojulkkisten kanssa. Roudauksesta luistaneille on tiedossa ankarat huudot, sekä koston kierre, joka on jatkuva seitsemänteen sukupolveen saakka.

Nyt on aikaa huilata muutama viikonloppu, ja sitten kesäfestareita päin.

Pelonsekaisella jännityksellä,

Hygen loppukaneetti kotimatkan tunnelmista: “Jokin kumma voima kiskoo, mua kohti diskoo”, taisi soida osalla porukasta päässä kun koitti kotiinlähdön aika. Mutta jos (ja kun) pään sisällä kutsu käy, niin onhan sitä seurattava. Hauskastihan tuo matka sujui Stam1nan poikain ja Jarskin kanssakin, pehmoisia puhuessa ja hassuttelu-valokuvia ottaessa. Jossain vaiheessa Jarski tosin päätti ryhtyä vähän huilailemaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä idea seurueessa, joka oli aikaisemmin päivällä nauttinut dvd:ltä kelpo annoksen Eläkeläis-huumoria. Ei mennä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta Jarski kuittasi homman seuraavana päivänä varsin tyylillä, toteamalla: “Ei miulla ole mitään pikku häpäisyä vastaan”. On se hurja! Sanomattakin selvää, että aamuyön valkenevina tunteina roudaus oli kaikkensa, jo ajat sitten, antaneille miehille yhtä helvettiä. Esto Kolaa!