Mäntit hajoavat, ei vielä henkisesti vaan konkreettisesti. Liikumme logistiikan optimoinnin nimissä kahdella autolla, joista toisessa on ilmastointi ja toisessa todellakaan ei ole. Ulkona on 30-astetta lämmintä, joten ei liene vaikea arvata, että ilmastoimattoman Mänttibussin tunnelma on hikinen ja kostea. Matka kuitenkin taittuu kun auto liikkuu, joten eiköhän mennä!

Pysähdymme Jyväskylässä aistimassa rallitunnelmaa. Paikalliset kertovat, että lauantai-iltana baareissa ei pysty olemaan, sillä toinen toistaan leveämmällä lompakolla varustetut tärkeät miehet etuilevat baaritiskillä huutaen kovaan ääneen, että “etkö sinä juippi tiedä kuka minä olen”. Ja sitten loppuillasta sponsorilippiksiin pukeutuneet rallikuskit pokaavat kaikkea mikä liikkuu. Kuulostaa mahtavalta. Eli renkaat vinkuen kohti Lapuaa. Voi luoja, että on kuuma. Ja väsyttääkin ihan perkeleesti.

Lapualle saavuttuamme ryhdymme töihin. Tämän me osaamme. Soundcheckin taustamusiikkina kuuntelimme Diabloa. Fiilis nousee Rainerin karjuessa keuhkojaan pihalle Välipuistorockin päälavalla. Mahtavaa!

Sitten onkin vuorossa oma keikka. Allekirjoittanut ei muista siitä mitään muuta kun sen, että eturivin takana oli hurjan näköinen pitti ja että Santtu oli lähes koko keikan ajan poikittain ilmassa. Encoren lopussa nousevat tunteet pintaan: nyt se on ohi, nyt en enää jaksa. Ilmeisen loppuunpalaneella hevarilla napsahtaa päässä. Revin kitarasta kielet irti, paiskon sitä ympäri lavaa. Nerokasta. Näin jälkeenpäin lohjenneita lakkauksia ja vääntyneitä virityskoneistoja katsellessa hieman vituttaa.

Keikan jälkeen olo on epäuskoinen. Nytkö se kauan kaivattu kolmen viikon keikkatauko sitten alkaa? Kaikki aistit ja tunnekeskukset ovat ylikuormitettuna täysin tukossa. Itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mie oon niin loppu. Avaudumme pukuhuoneessa oikein urakalla ja samalla tuemme toisiamme – kohta päästään kotiin lepäämään. Mutta eiköhän kuitenkin käydä katsastamassa ensiksi se jatkoklubi? Oman keikkansa juuri lopettanut Olli Lindholm valittelee, ettei lähde poikien kanssa hassuttelemaan ja toivottaa meille hyvää uraa. Kiitämme, ja tajuan kunnioittavani tuota Suomirokin veteraania ihan perkeleesti.

Jatkoklubille raahautuu väsyneitä mutta onnellisia miehiä. Nautimme mukavassa seurassa muutaman drinkin ja kertailemme sekä vertailemme kesän tapahtumia Diablon miehistön kanssa. Baarista poistuessamme jäämme hetkeksi aikaa ihmettelemään epäuskoisina mielenkiintoista kaupunkinäkymää: kaksi kaljupäistä ja kukkakaalikorvaista miestä tappelee ison ringin keskellä käyttäen aseinaan muun muassa polkupyörää. Samaan aikaan tyttö oksentaa viereisessä pusikossa ja joku sankari hyppii auton katolla ja huutaa suoraa huutoa. Eräs paikallinen oli kertonut aiemmin illalla, että kun baari menee kiinni niin homma saattaa mennä hieman hurjaksi. Ei puhunut paskaa. Äkkiä nukkumaan.

Lapuan nuorisotalon lankkulattiat ja öylätin ohuet makuualustat kutsuvat rättiväsyneitä rokkareita. Ilma on edelleen tuskaisen kuuma ja matalapaine ahdistaa. Ajattelin makuupussissa hikoillessani, että kun tästä reissusta selviän niin nukun viikon. Ai niin maanantaina alkaakin työt. No ei sitten.