Aamulla respan kautta anteeksipyydellen ulos ja Mänttibussin keula kohti Kuopiota. Pysähdyttiin siinä heti vähän tankkaushommiin, ja voi luoja mikä tilanne syntyikään. Seisoin auton vieressä kun se yht’äkkiä lähti liukumaan, pysähtyen jalkani päälle. Paniikki ja hätä oli suunnaton. Jalkani oli jumissa renkaan alla, ja samanaikaisesti elämäni liukui (komedia)filminä aivojeni läpi. Mänttibussilaisista tilanteeseen reagoi nopeimmin Horna-Jarkko, joka heti kahvit juotuaan ja tupakit tumpattuaan työnsi urhoollisesti auton jalkani päältä pois. Eikä edes käynyt kuinkaan, vitti.

Kuopiossa olimme ajoissa, joten aikaa jäi bändien tsekkailuun ja takahuonetarjoilujen hyödyntämiseen. Hyviä olivat.

Kuopiossa soitto ei ollut ihan A1-tasoa, Marko kylläkin laulella luikautteli perin mallikkaasti. Santtu keksi hienon lavakoreografian yhdistämällä kaksi hyvin ennestään taitamaansa liikesarjaa eli päänvatkauksen ja kännikävelyn. Kaikkihan tietävät miltä kännikävely näyttää, tarkemmin kaverikännikävely, kun huojutaan kaulakkain ja huudetaan kovaan ääneen esimerkiksi: “Rai rai rai!” Vaarallisen, mutta viihdyttävän näköistä toimintaa, lavalla tai ilman.

Nestetasapainostamme keikan aikana piti esimerkillisesti huolta Jarkko, joka toi soittajille vähän janojuomaa. Jarkko olikin sonnustautunut parhaimpiinsa: nahkasaappaat ja Burzum paita, vain housut olivat unohtuneet matkasta. Oli kuulemma ollut ’vähän kaikenlaista’. Kesken setin meille alettiin yllättäen vilkutella järjestäjän taholta, että aika loppuu tuossa tuokiossa, jätkät lavalta v*ttuun. Noh, eihän siinä muukaan auttanut. Pari “ihan hyvää” biisiä jäi soittamatta, mutta sellaistahan se on välillä näissä bändi-illoissa. Keikan jälkeen lavan eteen muodostui spontaani nimmarinjakotilaisuus, mikä oli ujoille maalaispojille lähestulkoon liian hurjaa.

Tovin toisiamme ja orkesterimme hienoutta ylistettyämme, siirryimme tositoimiin bäkkärin baariin, ja voi luoja mikä näky meitä meitä kohtasikaan: TikTakin tytöt! Keräsimme tovin jos toisenkin rohkeutta ja lähestyimme tyttöjä ääni väristen (värinä olisi saanut itse Neumanninkin kateelliseksi) ja kysyimme, josko pari kaverikuvaa voisi ottaa, ja josko tämän jälkeen poistuisimme kaverikännikävelyllä auringonlaskuun. Mainittakoon, että toiseen pyynnöistä tytöt suostuivat.

Kuten kaikki arvasivatkin, poistuimme paikalta ihan keskenämme ja suuntasimme Henry’s Pubiiin morjestamaan Viikatteen velmuja. “Henkastahan” ne löytyivät ja koska olivat kiusalliset soittovelvoitteensa jo ehtineet hoitaa, saatoimme keskittyä kuulumistenvaihteluun samoin tein. Sitähän se sitten oli juu…