Aamulla olikin sitten nero olo. Itse heräsin vasta aamupala-ajan jälkeen, mutta sekään ei haitannut, sillä respan tytöt tekivät pommiin nukkuneelle rokkarille sämpylät matkaan. Eihän sitä nyt nälkäistä kaveria saa pistää tien päälle! Vielä pikaiset aamusaunat ja sitten nokka kohti Euraa, jossa seuraavan yön majoituksemme oli. Raumalle ja keikkapaikalle siitä on vielä matkaa liki 40 kilometria, mutta siksihän meillä on Mänttibussi.
Rauman back stage -cateringistä voisi avautua vaikka kuinka paljon, mutta todettakoon vain, että se on helvetin hyvä. Pöydät notkuivat toinen toistaan herkullisimmista eineistä ja kalja virtasi vapaana. Harmi vaan, että niistä pääsivät nauttimaan toden teolla vain vip-vieraat, nuo 7 Päivää lehdestä “tutut” julkinaamat. Rokkarit nimittäin ovat festareilla töissä, ja tällä kertaa työt alkoivat vasta 2.15. Siinä ei voi juurikaan mässäillä, sillä soitto ei kulje jos maha ja pää ovat täynnä.
Juhannus-lämppärien sarja sai Raumalla jatkoa Yö-orkesterista. Ihan lupaavalta vaikuttava bändi tämäkin. Erityisesti kappaleessa Rakkaus on lumivalkoinen tuntuisi olevan jonkunlaista potentiaalia, jopa ihan radiosoittoon asti.
Oma keikkamme oli hyvä ja täpötäysi tanssilavallinen yleisöä liekehti pienistä teknisistä ongelmista huolimatta. Vaikka niskoihin sattui ja naama oli kipeä, ei meitä tarvinnut motivoida keikkaa varten. Erityisesti Hygellä oli lentokeli. Parin kylmässä soitetun ulkolavakeikan jälkeen rumpalimme pääsi trooppisissa oloissa sellaiseen suoritustasoon, että kitaristeilla oli todellisia haasteita pysyä Meister von Hyggen kahdeksasosien tahdissa.
Keikan jälkeen kävimme vielä nokkimassa cateringin muruset, ja rupesimme valmistelemaan 40 kilometrin siirtymistä Euraan ja hotelliimme. Allekirjoittanut ja Santtu kehittivät sponsorijuomien kumoamisen ohessa kuitenkin kollektiivin suunnitelmista poikkeavan nerokkaan vip-suunnitelman: vip-teltassa mainostetuille vip-jatkoille on lähdettävä. Nythän olisi hieno tilaisuus päästä näkemään mitä hotellin vip-sviitin vip-saunaosatolla oikeasti tapahtuu. No ei muuta kun turistikamerat hollille, saunareppu selkään ja luksus-BMW:n nahkasohvalle piereskelemään. Vielä Kwanin Zildjan seurueineen kyytiin ja menoksi.
Perille päästyämme siirrymme tomerasti hotellin aulaan ja ilmoitamme asiamme. Kello on puoli viisi, ja respan setä on ihmeissään. Hän toteaa päätään pyöritellen, että a) heille ei ole ilmoitettu mitään, b) heillä ei ole edes mitään sviittejä ja c) hotellin saunakin on ollut kylmänä jo 3 tuntia. No voi helvetti, taas on hippiä jymäytetty. Respan setä näyttää vielä hotellin vierasluettelon(!), jossa onkin tv:stä tuttuja nimiä mielenkiintoisissa huonejärjestyksissä. Mutta miksi en tunne ketään? Ystäväkirjastani ei löytynyt ketään silmäätekevää kelle soittaa, joten ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Pikainen soitto jo Euraan matkalla olevaan Mänttibussiin ja pojat suostuvatkin hakemaan urpot Rauman öisiltä kaduilta kuljeksimasta. Parempi häntä kopien välissä, kun sen joka toisen kuoppaa kaivaa, sano.
Bussista löytyi joukko ymmärtävästi hymyileviä ystäviä. Ajatus kirkastui hetkeksi, ja mieleen juolahti, että nämä jätkäthän ovat juuri ne vip-ihmiset joiden seuraa kaipasin eniten. Niissä tunnelmissa oli hyvä poikkaista filmi.
Kommentit
Hehee, muistojen jatkot! Tähän Kuisman ja Santun jatkoseikkailuun palataan säännöllisesti bussin tarinapiirien kesäuusinnoissa. Mänttibussissa tunnelmat olivat ikimuistoiset, kun nöyrä kyytipuhelu kilahti luuriin.
Jätä kommentti