MOKOMA.COM

Lähdimme matkaan kohti Tamperetta perinteisen “kuka ajaa” -leikin jälkeen. Tällä kertaa Miitri sai lyhyimmän tikun. Minuahan tämä leikki ei kosketa, koska jo pelkästään lain kirjaimen mukaan en saa kuljettaa minkäänlaista moottoriajoneuvoa.

Ajomatka noudatti tuttua kaavaa. Todettuamme että meillä ei ole kiire, pysähdymme matkan aikana tyydyttämään milloin mitäkin tarpeita. Tarpeita tyydytetään huolella ja useaan kertaan, joten yht’äkkiä huomaamme että meillähän onkin taas kiire. Oho, kuinkas tässä taas näin kävi?

SMD:n uusien jaksojen käsikirjoittamisen lisäksi jouduimme palaamaan perimmäisen kysymyksen äärelle. Kysymyksen, johon emme pysty löytämään vastausta. Nimittäin jos Harry Callahan ja Jack Bauer ottaisivat yhteen, kumpi voittaisi? Siinäpä sitä on miettimistä yhden ihmiselon ajaksi.

Tampereella hajaannumme omille teillemme, kuinkas muuten. Olisihan se perin yksinkertaista, jos koko kööri pysyisi hitsattuna yhteen. Miksi turhaan tehdä asiat helpoiksi, koska on jännittävämpää tehdä ne juuri päinvastaisella tavalla. Teleoperaattoreiden suotuisalla avustuksella saamme ryhmän kuitenkin kasaan juuri oikeaan aikaan.

Tsemppaamme itsemme päähän hiipivästä väsymyksestä ja kulkutaudeista huolimatta hurjaan vireeseen. Astelemme lavalle pontta uhkuen. Sali on perälle asti täynnä, eikä kello ole vasta kuin puoli kymmenen. Soitamme kolme varttia loistavan yleisön edessä. Kaikki neljä uutta biisiä, jotka allekirjoittanut on vaivautunut opettelemaan, esitetään tänä iltana. Kiitos jälleen!

Havahduin torstaina johonkin aikaan auringonpaisteeseen ja tein välittömästi päätöksen, etten olisi kotonani sekuntiakaan liikaa. Kaipasin henkiseen latautumiseen kaaosta ja epävarmuutta, joten lähdin turistiksi kaupungille. Tovin harhailtuani yhytin Markon, ja Helsingin nähtävyyksien ihailu jatkui. Marko löysi kahvikupin, minä tuhkakupin. Ihmettelimme niiden jaloja muotoja, kunnes Markon kuppi oli tyhjä ja minun täysi.

Oli aika kokoontua yhteen paikkaan tutkailemaan minkälaista jälkeä Haudan takaa -videon työryhmä oli saanut aikaan. Osanotto tilaisuudessa noudatti tuttua “ympäri mennään ja tullaan, jos tullaan” -sääntöä. Mutta asiaan, kerta kaikkiaan loistava video! En sitä kuvauksissa vielä ymmärtänyt, mutta olimme mitä ilmeisimmin tekemisissä pesunkestävien taiteilijoiden kanssa. Siksi upea valmis tuotos oli. Kiitos vielä koko porukalle hienosta työstä!

Kello oli taas paljon ja kun kiirettä ei muuten tuntunut olevan, Tavastian henkilökuntaan kuulunut teknikko oli epähuomiossa nollannut Miitrin edellisiltana huolella tekemät asetukset. Jouduimme siis tekemään soundcheckin uudestaan mitä ripeimmin.

Nälkä eilisen esityksen peittoamiseen on suunnaton ja henkinen valmiustila on juuri kohdallaan. Olemme kuin raivoavia jalopeuroja ensimmäisistä kapulaniskuista lähtien. Itse saan rikottua haurasta fyysistä olemustani hieman lisää, sillä huomaan että basson soitto nyrkillä on paitsi hauskaa, myös uljaan näköistä toimintaa. Tyhmä jätkähän hoitaa homman kaiken lisäksi siten, että se lyö ihan oikeasti täysillä, eikä vaan tyydy hämäämään yleisöä. Onnekseni lihaksillani ei saa mitään oikeasti rikki ja selviän vain lukuisten tärähdyksien muassaan tuomalla turvotuksella ja kivulla.

Yleisö palkitsee meidät hyvällä palautteella ja “joudumme” soittamaan jopa encoren lavamanagerin mutinoista huolimatta. Minä kiitän. Eritoten Vade retro, Satana! -kappaleen soittaminen tuottaa minulle suurta riemua. Jopa ystäväni, jotka pitävät lähinnä Erykah Badusta ja sen semmoisista lässytyksistä, löytävät Grind Coren hienouden tämän loisteliaan sävellyksen kautta. Hien kuivuttua päätämme tällä kertaa kollektiivina tutustua pariin juttuun. Sit kiiruusti kotio.